tiistai 7. elokuuta 2018

Perhekoiran ylistystä, koulutuksen kituvuoden purnausta

Otsikossapa tuli tämän hetkiset fiilikset Oivan suhteen tiivistetysti esille. Edellinen rallytokokurssi loppui heinäkuuhun mennessä. Sen jälkeen mökkeilimme joitakin päiviä perheen kanssa ilman koiria, ja sitten läjähtivätkin helteet. Olen ehdottomasti kesäihminen, mutta taisivat kyllä helteet sulattaa aivotkin kun oikein mitään muuta ei jaksanut ajatella ja tehdä kuin viettää aikaa vetten äärellä lasten kanssa. Ihanaahan se kyllä oli niin kauan kuin sitä kesti, ja tajusin, että uuden hienon rodun ja pennunkaan myötä mulla tuskin on koskaan paluuta sellaiseksi koiraharrastajaksi, joka olin kauan sitten ennen omaa perhettä. Silloin mulle oli täysin luontevaa täyttää kaikki kesäviikonloput ääriään myöten täyteen koiramenoilla, mutta nyt en sellaista kuuna kultaisena kesänä voisi kuvitellakaan. Ne lasten kanssa vietetyt hetket rannalla ja muissa yhteisissä kesän riennoissa ovat vaan niin korvaamattomia, etten mitenkään saata uhrata niitä suuressa määrin jollekin harrastukselle, en ainakaan vielä pitkiin aikoihin. Ja vaikka äidin omillekin harrastuksille löytyy kyllä kiihkeimmistäkin pikkulapsivuosista sijansa, niin kyllä selvät ja vahvat priorisoinnit varsinkin juuri näissä kesähommissa kertovat paljon myös perheelle. Pahoittelen, jos kuulostan hieman ylimieliseltä, mutta kun niin se vain menee.


Siirin viimeiset viikot olivat helteellä valitettavan raskaat, mutta Oiva sen sijaan ei ole ollut niistä moksiskaan. Se on hädin tuskin sisällä juuri läähättänyt, ja paahteessakin on hihnalenkkeillyt puuskuttamatta. Toki kaikki pidemmät lenkit olen säästänyt iltoihin, kun on viileämpää ja lapsetkin ovat nukkumassa. Treenaaminenkin jäi tosiaan lähinnä oman helteiden aikaansaaman velttouteni takia.

Heti kun oli vähän viileämpää, innostus muuhunkin kuin vedessä lillumiseen palasi, mukaan lukien Oivan kanssa touhuaminen. Meillä alkoi eilen uusi rallytokokurssi ja tulimme sinne Oivan kanssa aika puskasta repien, myöhässä ja pitkä treenitauko alla. Jonkinmoiseksi järkytyksekseni ensimmäisenä ohjelmassa oli alo-luokan rataantutustuminen, sillä ohjaaja halusi tämän avulla selvittää koirakoiden tason kun ihan alkeistason kurssista ei enää ollut kyse. Siinä meni kyllä sitten pasmat ihan sekaisin niin koiralta kuin ohjaajaltakin, ja Oivan suoritus meni alle kaiken arvostelun (vaikken toki yrittänytkään mennä rataa palkatta). Jo melko alkuvaiheessa se jotenkin hämmentyi ihan täysin yllättävästä tilanteesta, bongasi jonkun ihanan hajun nurmikentästä ja mä en meinannut saada en sitten millään sen päätä nousemaan sieltä! Ei minkäänlaista vastetta mihinkään hetkeen, uhhuh. Tuntui kamalalta muutenkin mennä sitä rataa ja Oiva varmasti aisti sen ja siksikin teki huonosti. Onneksi kouluttaja oli tosi ihana ja kannustava, ja loppujen lopuksi päätin kääntää tuon rimanalituksen voitoksemme.


Tämä oli hyvä muistutus siitä, miten erityisen tärkeää on nyt vahvistaa aivan perusasioita, kuten kontaktia, häiriöissä toimimista ja ylipäätään yhdessä tekemistä pahimman murrosiän tuoksinnassa, kun se ei oikeasti vaadi sitä että ihan treenaamalla lähdettäisiin treenaamaan. Rally on vielä siitä niin ihana laji, kun niitä juttuja ihan oikeasti voi vahvistaa vaikka leikkikentän reunalla taaperon tehdessä hiekkakakkuja ja vauvan nukkuessa rattaissa. Muutama minuutti, koira ja nameja, that's all I need. For real. Tai kuten ohjaaja vinkkasi, voisin ottaa koiran mukaan kauppareissuille ja ennen ostoksia tai ostosten jälkeen palkata pari minuuttia ihan pienistä jutuista kaupan häiriöiden äärellä.

Perimmäinen totuus kaikkien treenitaukojen ja muiden selitysten taustallakin on, että koulutuksessa Oivalla ei ole mikään helpoin vaihe meneillään. Se näyttäisi noudattavan varsin oppikirjamaisesti näitä nuoren koiran vaiheita: 8-16 vk iässä Oiva oli kuin pesusieni oppien naurettavan helposti ja tottuen kaikkeen mihin keksin sen totuttaa ja kontaktissa pentukurssin mallioppilas, 4-5 kk ikä oli hyvin nousujohteista ja kaikki motivoiminen ym. tuntui helpolta kuin heinänteko, ja siinä puolen vuoden iän tienoilla murkkuiän kynnyksellä alkoivat varsinkin koirien hajut nurmikentällä kiinnostaa entiseen nähden aivan suhteettoman paljon ja muutenkin häiriöherkkyys on kesän aikana yhä vain lisääntynyt. Mutta niinhän sitä olen lukenut ja kuullut kerrottavan, että tämä 6 kk - 1,5 v ikä on koirankoulutuksessa haastavinta aikaa, monille eräänlainen kituvuosi, ja uroksilla vielä korostuneemmin. Nyt tarvitaan rutkasti ymmärrystä ja uskoa murkkua kohtaan, paljon aikaa aivan perusasioiden äärellä mutta toisaalta jonkin verran voi jo myös vaatia. Kaikkea haistelua ja muuta perseilyä ei tarvitse hyväksyä ja kiltisti odottaa namit kourassa, että milloinkohan sen koiran alkaa taas tehdä mieli makkaraa.


Muuna kuin motivoimisen haasteina treeneissä tuo murkkuikä ei Oivassa ole kuitenkaan näkynyt, ja se on edelleen perhekoirana ihan 10+. Se ei ole mörköillyt juuri mitään ja edelleen ihan rautahermoinen jokapäiväisessä arjessamme. Oivaa luotettavampaa koiraa pienten lasten pariin saisi kyllä hakemalla hakea, ja syvästi kiitollisena otan vastaan kaiken sen avoimuuden ja kärsivällisyyden kun elämä tuon uhmaikäisen kanssa on tällä hetkellä lievästi sanottuna haastavaa. Silmät saisi olla selässäkin ja tuntuu, että asiallinen käyttäytyminen vauvan ja Oivan kanssa ei vaan mene perille ei sitten millään, mutta uskollisesti jaksaa Oiva tuosta riiviöstäkin tykätä. Vaikka neitimme kaiken päälle vielä tuntuu hienona prinsessana inhoavan Oivaa sisällä komentaen sitä kaikesta aivan mitättömästä ja suuttuen välillä ihan jo sen pelkästä rauhallisesta hengailusta parin metrin säteellä. Hohhoijaa. Ulkona noillakin on kuitenkin hetkensä, ja tyttö on mm. alkanut suunnattomasti kiinnostua koirankoulutuksesta haluten aina antaa Oivalle nameja.

Vauva ja Oiva ovat myös kesän aikana alkaneet kiinnostua toisistaan, ja Oiva haluaisi usein mennä innokasta uutta kaveriaan nuolemaan. Se ei kuitenkaan ikinä häsellä ja sählää vauvan kanssa kuten vieraita tervehtiessään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti