perjantai 1. kesäkuuta 2018

Loppukuun kootut: match show, muun elämän kaaosta ja rally-tokoa

Huh, elämä on ollut viime aikoina semmoista, ettei toivoakaan syventyä minkään blogitekstin kirjoittamiseen! Mistäköhän sitä aloittaisi? No, koitetaan mennä aikajärjestyksessä alkaen siitä mihin viimeksi jäätiin.

Kuukausi sitten elin "kuumaa koirakautta" ja höyrysin kaikista mahdollisista harrastuslajeista sen minkä kerkesin. Samoihin aikoihin alkoivat nämä upeat, alati kesäistyvät ilmat ja torstaina 10.5. sain houkuteltua muun perheen viettämään kaunista loppukevään päivää Lahden Pientä Vesijärveä ympäröivään kauniiseen miljööseen - match shown merkeissä. :D Paikalle saavuttuamme Oiva tapansa mukaan kävi aika kuumana muista koirista ja ihmisistä, mutta hienosti kyllä aina keskittyi kuuntelemaan mua kun vain suinkin pyysin. Ensimmäinen rundi Oivan kanssa kehässä oman parin kanssa meni kuitenkin aika säheltämiseksi korkean vireen vuoksi: seisominen ei onnistunut, häsäämistä juostessa ym. Saimme ansaitusti sinisen nauhan. Kuitenkin kehien edetessä Oiva petrasi ja päästi kauniit liikkeensä vapaalla hihnalla valloilleen. Lopulta voitimme siniset pennut, ja pentujen BIS-kehässä Oiva oli kolmas.

Kuvat: Jenni Niittylä
Laitoin tuon seisomakuvan esille ylle lähinnä sen takia, että voisin havainnollistaa Oivan edustavuutta liikkeessä vs. seistessä. Me ei vaan vieläkään kunnolla osata, taas tunsin itseni niin täyssähläksi yrittäessäni saada Oivaa seisomaan... Anteeksi mutta saisko tässä kohtaan vähän rutista ja valittaa, kuinka hirvittävän paljon helpompaa se on iskeä vaan koira itse oikeaan asentoon ja venyttää, vanuttaa ja kannatella joka suunnalta sopivasti. :D :D (Moi vaan springeri-ihmiset.) No, onneksi tässä on aikaa treenata ennen ensimmäisiä juniorikoitoksia!

Treenipuolella olin noihin aikoihin saakka pitkään treenannut säännöllisesti tokotyyppistä treeniä, mutta aloin kyseenalaistamaan juuri noihin aikoihin sen mielekkyyttä. Mä kun edelleen painotan, että mulla ei ole minkäänlaista kirkasta kilpailutavoitetta missään, varsinkaan nimenomaisesti juuri tokossa, vaan tärkeintä on se mukava yhdessätekeminen. Miksi sen yhdessä tekemisen pitää olla juuri tokoa, kun koiran kanssa voi touhuta niin paljon muutakin? Samojen asioiden päivästä toiseen toistaminen sitä paitsi muutenkaan ei ole hedelmällisin tapa treenata, vaan alkaa helposti maistua vähän puulta.

Pienen Vesijärven rannalla

Niinpä tokotyyppinen treeni jäi hetkeksi kokonaan, ja innostuin tekemään Oivan kanssa esine-etsinnän alkeistreenejä. Lähtökohta näihin Oivalla on hyvä, kun tällä sileäkarvaisella skotlanninnoutajalla on valmiina jo vahva esinemotivaatio: se rakastaa yli kaiken noutaa kaikkea mahdollista ja leikkiä esineillä mun kanssa. Kuitenkin huomasin nopeasti, että hajutyöskentelypäs ei tulekaan ollenkaan niin itsestään kuin muu noutaminen, ja hetken asiaa pohdiskeltuani tulin siihen lopputulokseen, että no ei todellakaan ihme! Esineiden etsiminenhän vastaa koiran ruuanhankinnan viettiketjussa riistaviettiä, joka puuttuu Oivalta ihan tyysten, kun taas esineisiin kohdistuva saaliin jahtaamisvietti sillä on hyvin vahvana. Tuo hajutyöskentely "saaliin" löytyämiseksi lieneekin sellainen juttu, joka tuleekin ei riistaviettiseltä koiralta paljolti harjoittelun kautta. Oiva tarvitsee yksinkertaisesti treeniä ja opastusta sen hokaamiseen, että se voi nenällään löytää itselleen mieluisia asioita, ihan alkaen namien piilottelusta. Tämä poikkeaa paljon springereistä, joille hajumaailma on niin keskeinen osa pääkopan tapahtumia.

Todella hauskoja esineiden etsimisharjoitukset kuitenkin ovat Oivasta olleet, kunhan en ole tehnyt sitä liian vaikeaksi jolloin mielenkiinto etsimiseen katoaa. Toistaiseksi olen ihan vain heittänyt esineitä Oivan nähden piiloon etsittäväksi, en mitään sen ihmeellisempää.

Match showssa
No, koiratouhuni taukosivatkin siinä sitten, kun mies sairastui äkillisesti keuhkokuumeeseen ja joutui lähes viikoksi sairaalaan. Samaan aikaan lapset sairastelivat, itse kärsin pahasta päänsärystä jne. joten murhetta riitti. Mä koitin siinä sitten pyörittää pääosin yksin arkea lasten kanssa, ja luonnollisestikaan siinä ei paljon treenailtu tai oikein edes kunnon lenkeille päästy kun tuota mukaanotettavaa kööriä oli niin paljon. Sitten tulivat vielä imetysongelmat ja koska asia on mulle tärkeä, niin tuli aika paljon linnoittauduttua sisätiloihin kiinni vauvaan imetyksen takia. Muutenkin arkemme on muuttunut sikäli huhtikuisesta, että vauva ei enää nuku lainkaan kunnolla pysähtyneissä vaunuissa, joten mistään treeneistä vaunulenkkien yhteydessä on enää turha haaveillakaan. Ylipäätään nuo vaunulenkit ovat jääneet pois rutiineista, ja olen siirtänyt koirien lenkityksen pääasiassa iltaan lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan kun vauvakin vetelee nykyään niin sikeää unta kahdeksan jälkeen tuntikaupalla. Tällöin pääsen lähtemään paremmin paikkoihin, joissa pystyn pitämään koiria vapaana ja hihnalenkit ovatkin nykyään selvästi vähemmistössä.

Oivan treenejä aloin palautella arkeen kuitenkin vasta tällä viikolla, ja voi sitä riemua! Selkeästi kyllä huomaa treenaamattomuuden siinä, että Oiva on huomattavasti rasittavampi hihnalenkeillä ilman treenejä. :D Pompottaa, roikkuu Siirin kaulassa, hakee huomiota, repii hihnaa ym. siihen malliin, että nyt kyllä tarttis jotain yhdessä tehdä. Vaikka onhan se toki muutenkin vielä tuommoinen höppänä nuorukainen hepuleineen, ja sellainen saa kaikin mokomin ollakin. Edelleen joka päivä nautin suunnattomasti tästä tasapainosta: sisällä Oiva on niin rauhallinen ja helppo, mutta aina täynnä intoa ja yhdessä tekemisen riemua jos suinkin jonnekin ulko-ovesta lähdetään. Mieskin sanoi joku kerta, että "on tämä kyllä hyvä niin hyvä eläin, miten oikein tämmöisen löysitkin?" ja se on varmaan suurin kunnia, jonka mikään koira ikinä voi mun "koulimalta" entiseltä koirien inhoajalta saada. :D

Eilen alkoi sitten pitkään odottamani rallytoko-kurssi, ja voi miten mukavaa olikaan saada pitkästä aikaa irtauduttua peruskotiarjesta niin täysin! Oiva kävi ennen harjoitusten alkua todella kierroksilla kun emme pitkään aikaan olleet olleet missään muita koiria käsittävässä tilaisuudessa tai paikassa; vinkui, haukkui ja sähläsi. Kuitenkin heti kun oli aika siirtyä tekemisen pariin ääni kellossa muuttui ihan täysin: se hiljeni kokonaan ja keskittyi yhdessä tekemiseensä ihan täpöllä ottamatta minkäänlaista häiriötä muista. Se pääsi loistamaan sillä ensimmäisen kerran tehtävät olivat varsin helppoja: kontaktikävelyä kartioiden lomitse pujotellen, käden koskettamista, eteentuloa, maahanmenoa ja lopuksi uutena asiana harjoiteltiin hieman edestä takaa sivulle tulemista.

Mä oon paljon miettinyt, että Oivan vire yhdessätekemisessä on käsittämätöntä kyllä jotenkin erityisen mainio aina kun muita koirakoita on lähettyvillä. Voikohan olla, että sen muista koirista ja ihmisistä nouseva vire kanavoituu lopulta täysin yhdessätekemiseen sen tajutessa että nyt ei vaan pääsekään niitä muita moikkaamaan. Erona tyhjän kentän vireeseen vastaavissa treenitilanteissa on, ettei Oiva tarvitse leluja yhtään vireen nostamiseen kun taas siellä tyhjällä kentällä Oiva joskus pelkällä namipalkalla vähän laiskistuu alkaen haistella maata helpommin ym. Muiden koirakoiden läsnäollessa vire puolestaan laskee korkeuksista juuri täydelliseksi nameilla: keskittyneeksi ja hiljaiseksi mutta kuitenkin pysyy tietyllä tapaa "vietikkäänä" ja intensiivisenä.

Tästä on hyvä jatkaa kohti mukavampia aikoja ja kesän treenejä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti