maanantai 7. toukokuuta 2018

Vanha yhä jaksaa, jaksaa!

Jos viime perjantaina vielä mietinkin oliko Siirin tarinan jatkaminen oikea ratkaisu, niin en mieti enää! Meillä on takana aivan ihana, aurinkoinen, metsässä ulkoilun riemun täyteinen viikonloppu. Vanha ja raihnainen Siiri näytti, että vielä riittää potkua intoutua lumen alta paljastuneista kevään huumaavista hajuista. Jäätävin sekoilu, kuten haukkuminen ja ohjusmainen risteily monen sadan metrin päässä, on jäänyt pois, mutta kyllä olemuksesta näkee kun koira on onnellinen ja saa toteuttaa sitä syvintä sisimpäänsä, vaikka vauhdista olisikin kovin terä hioutunut.



Oivakin sai vähän ylimääräistä juoksutusta Siirin ansiosta, Siirillä kun ei koskaan ole ollut minkäänlaista taipumusta pysytellä lähettyvilläni eikä ole edelleenkään. Mulla on syvä viha-rakkaussuhde tuota riistan hajujen perässä toikkarointia kohtaan. Toisaalta en osaa kuvitella, että voisin täysillä nauttia kantapäitä kiillottavasta springeristä lenkillä, sillä se joutuu automaattisesti kategoriaan "lapanen", ylösajavaksi tarkoitettu metsätyskoira kun on kyseessä. Riistaviettisen springerin alkuvoimaista menoa on tavallaan joskus niin nautinnollista seurata, mutta kyllähän taas toisaalta nyt Oivan myötä on kuin olisi iso taakka pudonnut harteilta. Niin paljon harmia kun tuo riistavietti on Siirin elämän aikana myös aiheuttanut tehden vapaanapitämisestä hyvin rajoitettua, työlästä ja stressaavaa, kun koiraan ei ole koskaan voinut kunnolla luottaa. Kyllä se hykerryttää, kun nyt Oivaa voi niin helposti pitää vaikka taajaman viereisessä metsässä vapaana. Sille on niin luontaista koko ajan pysytellä lähellä tarkkaan jokaista suunnanvaihtoani seuraten. Tuoreetkaan riistan jäljet eivät kiinnosta sitä koirien hajuviestejä enempää.












Teimme mulle ja Siirillekin aivan uuden lenkin reilun kymmenen minuutin ajomatkan päässä, ja siellä oli ihanan vaihtelevasti metsää, peltoa, hiljaista metsätietä ja järvenrantaa. Siiri oli aivan onnessaan ylläolevalla pellolla, joka oli täynnä peuran jälkiä. Oiva keskittyi lähinnä kiusaamaan Siiriä ja noutamaan palloa.







Siiri pääsi myös heittämään talviturkkinsa! Se on aina rakastanut suunnattomasti myös vedessä lillumista kaikkia kuraojia myöten ja tietenkin vedestä noutamista aivan ensimmäisestä järvenrantaan nelikuisena tehdystä reissusta saakka. Tähänkin mulla on viha-rakkaussuhde: toisaalta vedestä nauttiminen on niin ominaista ja rakasta springereille että sydäntä lämmittää sitä katsella, toisaalta voin elää ilman sitä kamalaa märän ja kuraisen koiran hajua ja kaikkea rapaa sisällä. ;-) Oivan kanssa ei tästäkään tarvitse murehtia, sillä hieno herra ei suostu edes lätäköissä kävelemään kiertäen ne systemaattisesti. Se ei uskoakseni mitenkään pelkää vettä, sitä vaan jotenkin suunnattomasti inhottaa kastella hienot varpaansa. Mä voisin lyödä parisataa euroa vetoa jonkun kanssa, että Oiva ei ikinä tule uimaan. Tai no, sanotaan 150 euroa, nimittäin tuolla reissulla se jopa kastoi varpaansa veteen juodessaan järvestä - suurta edistystä siis aikaisempaan! :D






Oivan alaa metsälenkeillä on enemmän etenkin muihin koiriin kohdistuva hepulointi ja kaikenlainen kanniskelu ja noutaminen. Kiipeilyssäkin pidin sitä ennen vähän hienohelmana, mutta sepäs on viime päivinä yllättänyt ja kiivennyt rohkeasti isojenkin puupinojen päälle. Eiköhän siitä kelpo maastorymyäjä kasva, poislukien tilanteet, joissa maasto on vedenpaisumuksen vallassa. :D





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti