perjantai 4. toukokuuta 2018

Mitä Siirille kuuluu?

En ole tainnut kertoa täällä Siiristä pitkään aikaan mitään. Siirillähän ilmeni reilu puolisen vuotta sitten akuutit tasapaino-oireet, joiden aiheuttajaksi todettiin paha välikorvan tulehdus. Tapaus on ollut kaikin puolin hyvin kummallinen, harvinainen ja hankala, ja loppujen lopuksi kävi niin, ettei Candida-sientä saatukaan korvahuuhteluilla ja sienilääkityksellä kokonaan häädettyä. Seuraava steppi olisi ollut korvakäytävien poistoleikkaus, mutta siihen en halunnut lähteä. Niinpä Siiri on ollut tammikuusta lähtien eräänlaisessa saattohoidossa lääkityksen kera, ajatuksena katsoa eteenpäin päivä kerrallaan voinnin mukaan ja luopua Siiristä sitten, kun oireita alkaa taas tulla.

Siiri on ollut äärettömän hyödyllinen apuri kouliessani tätä
palleroista täyspäiseksi ja mukavasti arjessa käyttäytyväksi junioriksi.

Nyt palleroinen on jo isompi kuin Siiri!
Joskus maaliskuusta eteenpäin Siiri on alkanut laihtua, ja sen takia käytiin tsekkaamassa vähän veriarvoja ym. Yllätyksekseni ne olivat täysin priimat, ja jopa maksa-arvot, joihin lääkityksen pelätään vaikuttavan, olivat aivan viiterajoissa. Toisaalta tämä oli suuri helpotus, toisaalta taas entisestään vaikeuttaa rajanvetoa... Onko kokonaiskuva nyt tämän myötä todella plussan puolella, vai enkö vain kykene tekemään viimeistä, raskasta päätöstä? En todellakaan ole aivan satavarma. Kuitenkin laihtumista ja pään kenotusta (jonka ihan jo hoitoihin lähdettäessä povattiin jäävän Siirille) lukuunottamatta Siiri on vielä sisällä täysin pirteä oma itsensä "metsästäen" alati ruokaa. Lenkeillä vauhti on toista kuin joskus menneinä vuosina, joka kertoo, että aikaa ei ole paljon jäljellä. Kuitenkin Siiri jaksaa yhä nauttia hajumaailmastaan rauhallisempaan tyyliin ravaten.


Mutta tosiaan päivä kerrallaan siis mennään edelleen, yrittäen nauttia kaikesta jäljellä olevasta yhteisestä ajasta. Vaikka en voi kieltää, etteikö tämä rajanvedon vaikeus välillä ikävästi kaihertaisikin taustalla.

Alla muuten ehkä yksi Siirin viimeisiä, ellei viimeisin tokotreeni, tai ennemminkin fiilistely... Ihan itken, kun tuota katselen. Edistävää seuraamista ja ties mitä, mutta kuvaa niin täydellisesti sitä meininkiä ja keskittymistä, joka sillä oli aina, aina ja aina treeneissä. Nyt kun yritän miettiä, niin en muista että Siirin kanssa olisi koskaan ollut minkäänlaisia motivaatio-ongelmia ja sen keskittymiskykykin oli ihan huippuluokkaa. On niin harmi, että kadotin oman asenteeni ja motivaationi tokoon kaikkeen nipotuksen ja oman Siiristä täysin riippumattoman väärän fiiliksen suohon! Se olisi totisesti TVA-tittelinsä ansainnut. Springereillehän niitä siunaantuu ihan muutama vuosikymmenessä.





Tämä Siirin tokoaikojen muistelu myös vähän palautti mut Oivan kanssa maan pinnalle, sillä sellainen tietty saumaton yhteen hiileen puhaltaminen ja täydellinen yhteenkuuluvuuden tunne treeneissä ei synny vuodessa eikä kahdessakaan. Vaikka Oiva on edistynyt hienosti, niin sen kanssa ollaan kuitenkin vasta rakentamassa kivijalkaa ja treenitkin kannattaa pitää sen mukaisina: helppoina ja motivaatioon ja yhdessä tekemisen laatuun painottuvina. Mutta toisaalta: kun rauta on kuumaa, kannattaa sitä takoa! Niinpä Oivan kanssa edelleen kuumottelevat kovasti kesän harrastussuunnitelmat, ja nyt olen kallistumassa sille linjalle, että rally-toko it is! Tämä on siis mulle ihan totaalisen uusi laji, sillä lopetellessamme aktiivisinta tokoiluvaihettamme vuonna 2009 laji oli vasta rantautunut Suomeen, ja Siirin viimeisinä harrastusvuosinakin 2010-2012 jotenkin onnistuin ohittamaan sen ihan totaalisesti. Itse asiassa todella sääli, siinä olisi ollut todella virkistävä laji vanhalle, mutta erittäin innokkaalle tokokoiralle saatuani itse tarpeekseni tokon hinkuttamisesta. Rallysta olisimme varmasti löytäneet roppakaupalla sitä peräänkuuluttamaani fiilistä ja tekemisen riemua joka suhteessa. Siis että koiraa saa kisakehässä vapaasti kehua, kannustaa ja auttaa eleillä? Herramunjee, vähän toista kuin tokossa!

Itse asiassa viikko sitten rallyn sääntöihin ja ALO-kyltteihin tutustuessani sainkin idean opettaa Oivalle eteentulon. Samalla tulin funtsineeksi luoksetulon ja noudon suorittamista uudelleen, ja päätin, että Oiva saa nyt sitten leikkiä heti alkuunsa kunnon pk-koiraa ja tulla molemmissa eteen suoran sivulletulon sijaan. Jotenkin se eteentulo vaan tuntui niin luontevalta heti alkuunsa, joten miksi ei? Kun meillä ei tokossa ole sen luokan tavoitteita, joissa tällä olisi mitään väliä. Itse asiassa meillä oli niin hyvä kiito eteenmenotreeneissä, että sain sen jo noudon luovutukseenkin yhdistettyä. Oivan noutohan on edennyt paljon sen keksittyä jossain vaiheessa ruveta sekä arjessa että treeneissä sileäkarvaiseksi skotlanninnoutajaksi: ote on muuttunut sopivan voimakkaaksi ja syväksi, into kapulaan tarttumiseen "luontaisemmaksi" (ei vain namivetoiseksi) eikä se tiputtele enää kapulaa niin herkästi.

Haku olisi myös sellainen laji, joka mua kiinnostaisi ihan hirveästi. Mulla on alusta pitäen ollut sellainen tunne, että siinä jos missä Oiva saisi toteuttaa itseään kympillä ja näyttää kaiken potentiaalinsa mitä siihen on siunaantunut. Tuo tietyllä tapaa tyyni ja rauhallinen koira syttyy niin silminnähden kun saa huomiota ihmisiltä, saati kun saa leikkiä kenen tahansa kanssa. Voin kuvitella, että haukkukin saataisiin irtoamaan varsin helposti. No, enhän mä varmaksi tiedä, mutta tämä ei selviä kuin kokeilemalla. Haku vaan on niin sitoutumista vaativa ja aikaavievä laji, että se ei ehkä liene vauvavuoden juttuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti