perjantai 13. huhtikuuta 2018

Keväistä colliehuumaa


Vauvan synnyttyä käy helposti niin, että vauvakupla imaisee vallan sisäänsä ja innostus vanhoihin harrastuksiin hiipuu, ainakin joksikin aikaa. Ei ole käsittääkseni myöskään tavatonta, että rakkaat ja aikaisemmin huushollin keskipisteenä olleet koirat alkavat ihan pelkällä olemuksellaan suorastaan ärsyttää hormonihöyryissä, ja munkin on vähän nolona myönnettävä, että näin taisi viime kierroksella vähän Siirin kanssa käydä. Osasin kuitenkin optimistisesti odottaa, että toisen lapsen kohdalla jää kokonaan se suorastaan kaaottinen alkuvaihe ja -myrsky pois, ja näin todella kävikin. En tiedä, johtuuko se tästä, ylimääräistä vireyttä antavista imetyshormoneista, keväästä, yleisestä voimakkaasta kiitollisuuden tunteesta vai kaikista yhdessä, mutta vauvan syntymän myötä olen entistäkin vahvemmin kokenut syvää tyytyväisyyttä ja onnea siitä, että hankin lopultakin sen uuden koiran juuri silloin kuin hankin ja nimenomaan kaikista maailman roduista juuri sileäkarvaisen collien, ja collieista juuri Oivan. Ihan useita kertoja päivässä aivan pysähdyn makustellen ajattelemaan, että ihan mahtavaa, että meillä on Oiva, ja että onneksi se on juuri tuollainen kuin on, oivallinen Oiva! Samalla tuntuu myös kuin olisin jotenkin tullut "kotiin" tietyllä elämän osa-alueella löydettyäni vuosien jälkeen palasen kadonnutta itseäni - aktiivisemman koiraharrastaja-minäni. Mikään tuskin voi olla niin vahvasti mun oma juttuni tässä perheessä kuin koirat, onhan koiraihmisyys niin vahvasti koodattu muhun jo syntymästä (vai kohdusta ;-) lukien. Lisäksi superbonuksena olen löytänyt aivan mahtavasti juuri meidän tarpeisiimme sopivan rodun!





En tiedä katsonko kaikkea nyt vain överipinkkien lasien läpi vai mikä on, mutta jotenkin tuntuu uskomattoman hyvältä miten Oiva on vieläpä koko ajan kypsynyt mielestäni oikeaan suuntaan. Se on vaan jotenkin niin tasaisen reipas, iloinen, aina hyväntuulinen ja varma koira vaikka mörköikä lähestyy, ja pentuna sitä ihmetyttäneet jutut kuten oudot rappuset ja äkilliset kummat äänet tuntuvat niin kaukaisilta. Tässä yhteydessä uskallan jopa lopulta tehdä pienen paljastuksen: Oiva pääsi vuodenvaihteessa pelästymään raketteja. En kehdannut siitä tänne kirjoittaa, sillä minun jos kenen olisi näillä koiravuosilla ja tällä koulutuksella pitänyt kyetä suojelemaan herkässä iässä olevaa pentua moiselta kokemukselta, mutta niin nyt vain kävi. Hieman paukuttelun alkamisen jälkeen, todettuani ettei Oiva reagoi mitenkään ulkoa kuuluviin paukahduksiin, ajattelin että ihan nopeasti käytän koirat viimeisen kerran ulkona oven vieressä. Wrong. Tietysti juuri silloin aivan vierestä sihisi raketti korkeuksiin ja Oiva-parka pelästyi kuollakseen huutaen paniikissa sylissä riuhtoen. Soimasin itseni alimpaan maan rakoon ja pelkäsin aiheuttaneeni sille jonkun pysyvän äänikammon. Kuitenkin tuossa muutama viikko takaperin Oiva oli mukana tivolissa ja siellä uskalsin viimein lopullisesti huoahtaa ja todeta, että taisimme selvitä kertaluonteisella säikähdyksellä. Oiva ei olisi vähempää voinut reagoida kaikkeen siihen ympärillä olevaan musiikin jytkeeseen, räminään ja vilkkuviin valoihin.








Myös leikkihalu on mielestäni kehittynyt todella hienosti. Pikkupentuna Oiva ei vaikuttanut ollenkaan kaikista innokkaimmalta pennulta lelujen kanssa. Toki se tykkäsi leikkiä, mutta sitä sai tosissaan houkutella taistelemaan lelusta ja se ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta lelujen kanniskeluun ellei hetsannut kovasti jollain tosi mieluisalla lelulla. Nykyään se leikkisi veto-heittoleikkiä kanssani missä ja milloin vaan kunnon pk-koiran alkuvoimalla. Lenkeilläkin hömpöttää koko ajan keppien ja käpyjen perässä yrittäen saada mut mukaan leikkimään, tai jos ei onnistu niin sitten muuten vaan kanniskelee niitä. Kutkuttaa ihan odottaa, mitä Oivasta saa harrastuksissa irti leluilla motivoimalla! Nyt leluja tulee käytettyä palkkana toooodella rajoitetusti muuten paitsi luoksetulossa, sillä olemme niin alkeissa vielä tokossa ja Oivan on vielä kovin vaikea keskittyä osaamiensa varsin teknisten juttujen suorittamiseen kuumuessaan leluista.




Myös collien ulkonäöstä on tullut mulle yllättävän tärkeä juttu Oivan muutettua meille. Se ei turkkia lukuunottamatta ollut alunperin kovin tärkeä valintakriteeri, mutta mitä enemmän tuota collikkaa katselen, sitä enemmän nahkojen ulkomuotoon ja olemukseen tykästyn ja myöskin ihan konkreettisesti joka päivä lenkillä ajattelen että voi vitsi tuo eläin on kaunis ja kauniimmasta rodusta en yksinkertaisesti tiedä! Siis rotumääritelmään en juuri tunne, mutta yleisellä tasolla ja tervettä ja tasapainoista rakennetta ajatellen nuo ovat mahtavia. Sen verran tässä katsoin, että rotumääritelmä sanoo yleisvaikutelmasta seuraavaa: "Älykäs,  valpas  ja  toiminnanhaluinen. Erittäin hyvän rakenteensa ansiosta olemukseltaan ryhdikäs, tasapainoinen ja käyttötarkoitukseensa  soveltuva. Rakenne  ilmentää  vahvuutta  ja  toiminnallisuutta,  mutta  koira  ei  saa olla kömpelö eikä millään lailla karkea." Kuvaa kyllä omaa mielikuvaani ja pientä kokemustani rodusta hienosti. Ja tuo turkki, sen kauneus ja helppous, ah. Parhautta. Siitä voisi kirjoittaa ihan oman ylistystekstinsä vuosikymmenien turkkirotuturhauman jäljiltä. :D

Tää keväinen nahkahuuma on mennyt siihen pisteeseen, että haaveilen jo hyvää vauhtia toisesta samanmoisesta. :D Vaikka sen aika toki ei ole vielä ainakaan muutamaan vuoteen. Jotenkin vaan tuntuu jo valmiiksi niin hienolta ajatukselta ja mielikuvalta, että lenkillä noita upeuksia olisi kaksin kappalein. Ja Oiva on niin sosiaalinen koira, että odotan jos se hyvällä tuurilla saisi siitä riekkukaverin. Nyt se tyytyy käyttämään vanhaa Siiri-parkaa yksipuolisesti purulelunaan.





Pikkuhiljaa olemme Oivan kanssa palailleet tässä treenien ja muiden puuhien pariin vauvan opittua nukkumaan paremmin ja paremmin vaunuissa, ja mun alettua ottaa silloin tällöin tunti pari myös omaa aikaa ilman lapsia. Hyvin pitkälti toki tulee treenattua tässä arjen lomassa, esimerkiksi vaunulenkillä saatan pysähtyä kentälle hetkeksi ottamaan seuraamista ja lasten nukkuessa olen opettanut pieniä juttuja sisällä. Eilen vaikkapa sain vihdoin ja viimein aikaiseksi opetettua Oivalle paremman maahanmenon etujalat edellä. Käsittämätöntä miten vetkutin tuota, kun Oivahan oppi uuden maahanmenotyylin ja -käskyn yhden koulutussession aikana - sain juuri sopivasti liitettyä käskyn ennen kuin vauva heräsi. ;-) Oli mieletön tunne, kun se hetkessä lätsähteli maahan supernopeasti kerta toisensa jälkeen. Tänään on palauteltu mieliin seisomista ensi viikon näyttelyä ajatellen.







Fiilis on jotenkin näissä treeneissäkin ollut tosiaan ihan mahtava, ja todella toivon, että tämä kestää. Jo ennen vauvan syntymää pohdin nimittäin paljon sitä, että Oivan harrastuksissa mikään, ei mikään kertakaikkiaan ole niin tärkeää kuin harrastuksiin käytetyn ajan laatu. Ja laadulla en nyt tarkoita hienoja tuloksia kisoissa ja koiran nimen eteen liitettäviä rimpsuja, vaan sitä, että molemmilla on mahdollisimman tasaisen hyvä, innostunut ja iloinen fiilis harrastaessa niin paljon ja usein kuin mahdollista. Se on kaiken lähtökohta, keskipiste ja ylivoimainen ykköstavoite, kaikki muu on silkkaa plussaa. Mikään ei kertakaikkiaan ole mitään hyvän fiiliksen rinnalla. Nyt kun mietin arkeani ja prioriteettejani ja vertaan niitä aikaisemman aktiivikoiraharrastusaikani vastaaviin, niin muutos on valtava. Puhdas oma aika on todella kortilla ja yksikään lapsivapaa tunti, saatika joku säännöllisesti toistuva treenitunti jossain ei todellakaan ole mikään ihan "piece of cake" ja vaatii järjestelyä, kompromisseja ja miehen venymistä. Lisäksi se aika on usein pois lasten kanssa vietetystä arvokkaasta ja ihanasta ajasta ja todellakin haluan, että se oma aika on sen arvoista. Minä en missään nimessä halua, että se aika on hampaiden kiristelyä, hinkuttamista, täyttymättömiä tavoitteita, kiroamista, harmittelua, koiran puutteiden jatkuvaa etsimistä ja ruotimista tai yhtään mitään negatiivista mikäli suinkin mahdollista. Mistään koiraihmisten hiekkalaatikkotappeluista ja -kyräilyistä en edes aloita; muistikuvat niistä ovat jo niin kaukaisia enkä halua edes tietää, saati ymmärtää, ne menevät niin yli kaiken ymmärryksen. Miksi joku haluaisi jotain negatiivista, jos sen ajan voisi viettää yhtään iloisemmin? Mulla ei kertakaikkiaan ole varaa tuhlata omaa harrastusaikaani enää mihinkään negatiiviseen.


Jos mietin mihin esimerkiksi Siirin tokoura aikanaan loppui, niin juurikin tuohon negatiivisuuteen. Siirillä olisi ollut koirana kaikki edellytykset TVA-arvoon, mutta oli vain niin paljon rennompaa lopulta lähteä kävelemään metsään tai viettää kesäpäivää rannalla kuin hinkuttaa jotain tokoa ja harmitella kun nyt ei onnistunut tuo ja tällä kertaa tämä vaikka hinkutettiin sitä hampaat irvessä tunti ja ei niistä kisoistakaan varmaan mitään tule. En tarkoita, etteikö nyt saisi tavoitteita olla, toki saa - antavathan ne tavoitteet osaltaan niitä huippufiiliksiä. Haluan vain, että asenne ja fiilis kaikessa harrastamisessa olisi niin positiivinen ja iloinen kuin se ikinä, koskaan voi olla. Sitä, ettei takerruta liikaa virheisiin ja koiran puutteisiin, sitä että epäonnistumisissa nollataan ja ylitetään tilanne mahdollisimman nopeasti, sitä ettei treenata eikä varsinkaan hinkuteta vaikeaa juttua huonolla fiiliksellä, sitä että iloitaan jokaisesta pienestäkin onnistumisesta, sitä että leikitään ja pidetään hauskaa, sitä että nähdään koko ajan vahvana kokonaiskuva ja annetaan nousta sen yksittäisten pienten harmitusten ylle. Sitä, että se harrastamisen ja yhdessä touhuamisen positiivisuus ja iloisuus on kaikista tavoitteista siellä ylimpänä ja ykkösenä, ohi kaikkien suorittamisen tasoon ja kilpailuihin liittyvien.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti