torstai 26. huhtikuuta 2018

Esimerkkitreeni

Treeniblogia tästä ei ole missään vaiheessa tarkoitus tehdä, mutta ihan jälkimakusteluna koiraharrastusinnostustani purkaakseni ajattelin esimerkkinä kirjata meidän yhden tyypillisen parinkymmenen minuutin tottelevaisuustreenin.

Paikallaolo: Otettiin paikallaoloa istuen. Heti kun otin paikallaolon treeniohjelmistoon, kehitystä tapahtui todella nopeasti ja nyt pystyin menemään noin 10 metrin päähän ja odottelemaankin hyvän tovin ennen paluuta. Pari kertaa myös kiersin Oivan takaa.



Sivulletulo/luoksetulo: Kutsuin paikallolosta sivulle muutamien metrien päästä. Muuten hyvin, mutta vauhti hidasta ravia. Tää on muuten niin hyvästä vireestä, palkkautuvuudesta ja motivoituneisuudesta päätellen joku paimenkoiran vaanimishommeli tai/ja vireen patoamisjuttu, johon mulla ei uutena pk-ihmisenä riitä tietämystä. Mutta eipä tuolla oikeastaan tässä vaiheessa ole mitään väliä, kun yleisestä tekemisen meiningin puutteesta ei tosiaan ollut kyse.

Seuraaminen: Oiva on viime aikoina ollut häiriöherkkä seuraamisessa, mutta iloinen hyvällä fiiliksellä tehty treeni ja ahkera liikkeellelähtöjen palkkaus alkavat tuottaa tulosta eikä kontakti juuri nyt turhia putoillut! Jes! Nyt muistuteltiin mieliin myös vasemmalle käännöstä, jossa takapään käyttö on unohtunut, mutta muuten hyvin.

Maahanmeno: Nopeita, näpsäköitä maahanmenoja.

Nyt oon yhä etenevässä määrin alkanut ottaa lelupalkkaa namipalkan rinnalle, sillä vaikka Oiva syö mitä vain  ja milloin vain, silloinkin kun en sen toivoisi niin tekevän, niin nakinpalat eivät ole niitä jotka voittaisivat ulkona kaiken nuorta innokasta koiraa ympärillä kiinnostavan. Siihen ei riitä koira, joka varastaa roskiksesta ruokansa päälle raakaa parsakaalia (: D :D) vaan tarvittaisiin koira, joka meinaa nakkien mukana syödä samalla sormetkin. Mutta sitten kun otetaan mukaan yhdessä riehuminen ja leikkiminen leluilla, niin alkaa ulkomaailma blokkautua ympäriltä kerta toisensa jälkeen paremmin.


Meillä on nyt jotenkin tosi mahtava boogie treeneissä, ja Oiva tuntuu kehittyvän koko ajan. Toki jos kaikkea lähtee näin auki kirjoittamaan niin löytää vaikka ja mitä ja kaikkea korjattavaa jos peilaa kokeiden vaatimuksiin, mutta edelleen - se kokonaisuus, se fiilis, se positiivisuus! Mikään ei ole tärkeämpää! Ja jos oma fiilikseni säilyy treenistä toiseen näin hyvänä, niin en usko että voimme muuta kuin edistyä. :-) Colliet saattavat olla armottomia ohjaajan virheille ja epäreilulle käytökselle, mutta kun asenne on oikea, ne tuntuvat myös palkitsevan ohjaajansa ruhtinaallisesti. Lisäksi tuo taistelu- ja leikkihalu on sellainen, joka tuppaa vahvistettaessa iän myötä vain kehittymään ja jalostumaan, joten meillä on loistava moottorinpoikanen Oivalle.

Joidenkin lähteiden mukaan koirilla on 5-6 kk iässä ns. lauman järjestäytymiskausi, jolloin ne ovat erityisen vastaanottavaisia kaikelle yhdessä tekemiselle. Sen jälkeen alkaa vasta varsinainen murrosikä, joka voi olla hyvin tikkuista aikaa mörköilyineen ja uhmailuineen. Mutta jos vain pystyn pitämään nykyisen treenaamismoodini, niin en usko senkään olevan ylitsepääsemätöntä, tuli eteen mitä tuli. Jo nyt olen niin vahvasti oppinut, että mitään tahmailuja ei kannata jäädä jankkaamaan. Oivan kanssa on niin monesti jo tullut todettua, että joku uusi tai jonain päivänä haastavaksi osoittautunut juttu voi hypähtää ihan uusiin sfääreihin kun lopettaa sen treenaamisen siltä erää jopa siihen paikkaan ja kokeilee seuraavana päivänä uudestaan. Tämä ylläpitää tasaisen hyvää, innostunutta ja onnistumisentäyteistä fiilistä treeneistä vaikka tietenkään kaikki ei aina suju täydellisesti.

Kuvituksena tässä Oivan aivan itse löytämä hieno lelu, jolla se yritti mut saada yksissä treeneissä leikkimään. Se on tosiaan ihan mahdoton keppimaakari ja metsänraivaaja! Ja mä kun joku kuukausi sitten kauhistelin valtavia pk-noutokapuloita ja mietin miten tuollaisen hienon eläimen saa sellaisia kantamaan, haha!

Vielä loppukevennys taaperon ja koirajunnun synergiasta.:D


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti