tiistai 24. huhtikuuta 2018

Arkea ja treeniä

Päättäessäni Oivan hankkimisesta moni varmasti ihmetteli miten tulen pärjäämään vauvan, taaperon ja koiranpennun kanssa. Ja kieltämättä kyllä itseänikin vähän jännitti mihinkä sitä oli tullut ryhdyttyä, vaikka sekä vauvat että koirat olivatkin ennestään tuttuja juttuja. Nyt kun tätä uutta arkea on takana 1,5 kk ja maaliskuun jälkeen olen palannut aktiiviseen koiraharrastusmoodiin touhuten jotain Oivan kanssa lenkkien lisäksi oikeastaan joka päivä, voin sanoa, että tämähän sujuu oikein loistavasti! Uskon, että Oiva saa nyt jopa enemmän liikuntaa, aktiviteettiä ja huomiota jos vertaa siihen, että se olisi tarpeineen kilpailemassa ajastani kahden pienen lapsen kanssa pitkien työ- ja päiväkotipäivien jälkeen.


Tosiaan pissalenkkien lisäksi pyrin ulkoilemaan vähintään noin tunnin Oivan kanssa niin, että se saa kunnolla tyydytettyä liikkumisen tarvettaan. Yleensä tämä tarkoittaa vaunulenkkiä ja taajamassa kun asun, en näin ollen pysty Oivaa hurjia määriä vapaana pitämään mutta tuntuu sillä olevan ihan kivaa myös tuolla pientareen puolella hihnassa keppiensä kanssa hömpöttäessä. Mutta 1,5 km päässä pystyn vaunujenkin kanssa päästämään Oivan vapaaksi ja kerran, pari viikossa käytän omaa aikaani koiriin vieden ne kunnon metsäkävelyille. Koirapuistoissakin käydään silloin tällöin. Vaikka ne tuskin hyvää tekevät harrastuslajeja ajatellen vain lisäten Oivan innostusta muihin koiriin, niin ei muiden koirien kanssa sosialisointia ja leikkiä oikein mikään pysty Oivan kaltaisen sosiaalisen koiran kanssa korvaamaan.

Usein teen vaunulenkin aamupäivällä, jolloin taapero on kolmena päivänä viikosta päiväkodissa (sillä on 12 h/vko sopimus) ja vauva nukkuu pitkiä päiväunia. Tällöin pystyn yleensä pysäyttämään vaunut ilman että vauva herää ja teen usein semmoisen parinkymmenen minuutin treenin Oivan kanssa. Viime viikkoina se on tarkoittanut useimmiten näyttelyseisomista, sivulletuloa, maahanmenoa ja seuraamista. Nyt heräsin näitä poseerauskuvia otettaessa myös siihen, että paikallaoloakin pitäisi vaan jaksaa joskus treenata, ei se vaan muuten kehity. ;-) Niinpä se on tässä työn alla sitten nyt myös. Iltapäivisin sitten usein lähdetään yhdessä leikkipuistoon koko perhe. Tällöin on toinen hyvä hetki treenata miehen vahtiessa taaperoa ja veivatessa vaunuja (noina aikoina vauva ei enää pysykään unessa pysähtyneissä vaunuissa). Välillä aina käyn imettämässä vauvan, ihastelemassa tytön hiekkakakkuja ja sitten jatkan treeniä. :-D Muutenkin Oiva on usein mukana taaperoa yksinkin ulkoiluttaessani. Valitettavasti usein tämä tarkoittaa koirille paljon odottelua leikkipuiston reunalla, mutta kyllä näihinkin yleensä jotain aktivointia, vaikka sitten keppien heittelyä, saa yhdistettyä.


Edellä olevan oli tarkoitus kuvata, että aktiivinen nuoren koiran kanssa touhuaminen on hyvällä motivaatiolla, pienellä kekseliäisyydellä ja lähipiirin avustuksella aivan täysin mahdollista tällaisessakin tilanteessa, ulkoilun järjestämisestä nyt puhumattakaan. Aikaisemmat puheeni "nyt ei pysty ottamaan koiranpentua kun on niin paljon kaikenlaista" olivat ihan höpöä! Toki treenaaminen on nyt omanlaistaan: treenihetket ovat lyhyitä, yleensä niitä on turha kovin tarkkaan suunnitella ja aina pitää varautua siihen, että ne joutuu lopettamaan siihen paikkaan. Tällä on ehdottomasti myös hyvät puolensa! Ennen muinoin, kun aikaa treenille oli "rajattomasti", saattoi helposti unohtua hakkaamaan päätään seinään jonkun jutun kanssa ties kuinka pitkäksi aikaa, ja ylipäätään ei tullut panostettua niin paljon siihen paljon puhumaani koiran kanssa touhuamisen laatuun. Nyt mulla ei yksinkertaisesti ole varaa tuhlata noita lyhyitä, mahdollisesti koska tahansa päättyviä treenihetkiä hampaiden kiristelyyn vaan kaivan paljon tehokkaammin iloa ja onnistumisia esiin, vaikka sitten ronskisti namilla houkuttelemalla tai vaihtamalla koko touhun leluilla leikkimiseksi.

Mies osallistuu meillä erittäin aktiivisesti lasten hoitoon ja mulla on mahdollisuus ottaa hyvällä omallatunnolla myös sitä aivan omaa aikaa silloin tällöin, mutta vauvan ollessa täysimetetty ja noin pieni vielä ei sitä korttia tule vielä ihan mahdottomasti käytettyä. Olen kuitenkin jo innostuksissani selannut netin puhki yrittäessäni miettiä Oivalle jotain sopivaa seuraavaa kurssia. Mihinkään säännölliseen treenituntiin viikottain en ehkä ihan vielä kesäksi taivu, varsinkin kun mies on vieläpä ihan milloin sattuu töissä, myös viikonloppuisin ja iltaisin. Lisäksi koiraharrastusseurojen paikoin hurjan isot talkoovelvoitteet tuntuvat ainakin vauvavuotta vasten ahdistavilta, jopa mahdottomilta toteuttaa kun jo ihan sen oman koirankin harrastustuntien ja -päivien järkkääminen ei ole aivan suoraviivaista. Viiden kerran kursseille ehkä juuri ja juuri saan järkättyä lastenhoitajan jos päivät sattuvat sopivasti, ja yritinkin jo yhteen Oivan ilmoittaa. Se oli kuitenkin täynnä, joten netin kyttääminen näissä merkeissä jatkuu.

Kuvituskuvina tässä toimivat viikonloppuna kotona ottamamme Oivan poseerauskuvat. Täytyihän sitä nyt sentään Oivasta ensimmäisen koitoksen jälkeen ottaa klassinen palkintopönötyskuva. :D :D Kuten viime postauksessa sivusin, seisomisessa meillä on paljon treenaamista vielä. Oivan asettelu ei tuolloin onnistunut ollenkaan kun se vaan loukkaantui ja pakitti. Vapaana se tykkää seistä tarkkaavaisena pitkiä aikoja, mutta ilman asettelua takajalat hakeutuvat järjestäen liikaa rungon alle. Mutta olisi vain tylsää, jos me noviisit olisimme mestareita jo heti kättelyssä.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti