keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Tallustelun iloa



Siirin vanhassa blogissa viimeiset vuodet pääasiallinen sisältö oli "kävimpäs tuossa koiran kanssa metsälenkillä" ja siihen oheen lätkäisty järkkärillä otettuja kuvia. Sille oli kaksi syytä: a) mä elin puhdasta kotikoiran omistajan arkea sen kanssa monta vuotta b) lenkkeily luonnossa oli ja on edelleen mulle ylivoimaisesti rakkain ja tärkein yksittäinen ajanviettotapa koiran kanssa. Vaikka harrastusinnostukset tässä luonnollisesti heräilevät ja välillä suorastaan laukkaavat vinhasti pennun ja nuoren koiran kanssa, niin Oivankaan suhteen ei pidä unohtaa, että se on ylivoimaisen ensisijaisesti hankittu mukavaksi perhekoiraksi ja aktiiviseksi lenkkiseuralaiseksi, vasta sitten harrastuskaveriksi. Vaikka olen joskus ollut hyvinkin aktiivinen koiraharrastaja, niin ei mahda mitään; kyllä ne vaan kiireettömät pitkät metsäretket työviikon päätteeksi kutkuttelevat ja huhuilevat mun nimeä niin paljon enemmän kuin aikasyöppö istuskelu jännittäen jossain pölyisen (tai vähemmän pölyisen) kehän tai kisakentän laidalla odottaen jotain lyhyeen hetkeen nivoutuvaa tuomiota. Ei tämä tarkoita etten kilpailumielessä tulisi Oivan kanssa koskaan harrastamaan, mutta sellaisena kilpailukalenteria silmät kiihkosta kiiluen selaavana kisa- tai näyttelyhulluna mun on yhä itseäni tosi vaikea nähdä. Sellainenkin olen joskus kauan sitten ollut, mutta en ole enää ollenkaan samanlainen ihminen saatika samanlainen prioriteeteiltäni kuin silloin.




Ja kylläpä onkin nyt sitten mukavaa, kun Oivasta alkaa pikkuhiljaa lenkkiseuraakin saada kun hihnakävelyihin totutteleva pikku pentupalleroinen on enää muisto vain. Tietenkään ei mitään tiukkaa kilometrien nielentää vielä harrasteta, eikä huolta, enhän mä tämänhetkisessä olomuodossa tunninkaan aikana montaa kilometriä edes etene. :-D Ja ai että Oiva onkin oivallinen lähiömetsien valloittaja! Sen luoksetulo alkaa olla niin varma, että olen pitänyt sitä kävely- ja autoteiden ulkopuolella tampatuilla kävelypoluilla lähes jatkuvasti vapaana. Hihnassakin huomion kerjääminen vastaantulijoilta on vähenemään päin, sillä tajusin, että pentukurssilla ahkerasti harjoiteltu luopumiskäsky toimii siinä tosi hyvin! Mä en täysin osta tätä pehmeiden koulutusmetodien trendien ajatusta, että koiraa ei kielletä perinteisessä mielessä lainkaan rangaistuksen tai toiminnan estämisen uhalla, vaan kaikki toiminnan keskeyttämiset tapahtuisivat sen sijaan tällaisen makupaloilla opetetun "luopumistempun" kautta. Tässä se nyt kuitenkin tuntuisi toimivan oikein hyvin.




Täytyy kyllä sanoa, että tekee vaan niin nannaa tämä uusi lenkkeilyttämisen helppous niin monet vuodet Siirin kanssa päätäni seinään hakanneena ja sitä visusti lähiöissä hihnassa lenkkeilyttäneenä. Toki olen tykännyt sen kanssa käydä paljon ihan umpikorvessa retkeilemässä auton avustukselle, mutta lähiö on kuitenkin sitä aivan jatkuvaa arkea meille aamusta iltaan. Ja sellaisena tulee pysymään, sillä olemme aivan ehdottomia siinä, että täysin maalle emme koskaan halua muuttaa - taajama on meille koirien lenkkeilyttämistä lukuunottamatta niin kaikin tavoin mieluisampi ja parempi vaihtoehto. Toisaalta varmasti tulen Siirin jälkeen jollain kierolla tavalla kaipaamaan sitä alkuvoimaista riemua, menoa ja riehaa hajujen perässä, mutta järki sanoo, että seuraavilla koirillani tuollainen riistavietti on turhaa ja kaikille ennen kaikkea vain turhauttavaa.




Ihanien talvikävelyiden lisäksi emme nyt olekaan Oivan kanssa viikkoon mitään järin ihmeellistä tehneet. Seuraamiskäskyyn on yhdistetty pysähtyminen perusasentoon muutaman askeleen jälkeen, ja lisäksi seuraamista on vähän yleistetty, muun muassa tänään lähikaupan oven vieressä vilkkaimpaan aikaan. Hienosti Oiva keskittyi muuten, mutta muutamaa askelta pidempään ei katsekontakti vielä pidä jos häiriöitä koko ajan tulee ja menee. No, eipä askelia olla vielä sisälläkään ahnehdittu paljon sen enempää. Maahanmenoon on lisätty vähän etäisyyttä ja kestoa.

Seuraavaksi projektiksi voisi ottaa näyttelyseisomisen, se on vähän jäänyt ja valitettavasti sen kuvista huomaa. Jos intoa piisaa (kuten hikke-Oivalla aina piisaa), niin tottelevaisuutta ajatellen voisi jotain kosketusalustatreeniä tai vaikka noudon alkeita miettiä, sillä vihdoin sain kahlailtua läpi uudet tokosäännöt ja voi jösses, kylläpä on tasattu luokkien välisiä kuiluja! Ruutu jo avoimessa, herramunjee. Sosiaalistamisesta on vähän mennyt multa suurin innostus, sillä Oiva on niin hyvin sosiaalistunut Riksuun etten keksi täältä mitään uutta tai ihmeellistä ihmeteltävää enää. :-D Niihin jännittävimmiksi todettuihinkin juttuihinkin, kuten outoihin rappuihin ilmastointilaitteiden huristessa se näyttää sosiaalistuneen. Ja kaikki ihmishälinä on tuntunut olevan niin business as usual koko ajan, ettei kauppakeskusmatkailu oikein saa syttymään. Koirakisahälinä on vielä kokematta, mutta näillä pohjin kelpaa odotella sinne rokotusten voimassaoloon asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti