torstai 25. tammikuuta 2018

Koiranpentu pikkulapsiperheessä

Niin, vaikka olin vuosia vältellyt koiranpennun hankintaa "kun on tässä paljon kaikenlaista", niin nyt se koirakuume sitten vasta melkoiseen saumaan iskikin. Meillä on tosiaan perheessä juuri 2 vuotta täyttänyt taaperoneiti, jolla pahin uhmaikä lienee vielä edessäpäin, ja lisäksi helmi-maaliskuun taitteessa perheeseemme syntyy toinen lapsi. No, nyt onkin sitten vielä astetta enemmän vähän "kaikenlaista". :D

Oivan saapuminen ajoittui kyllä sikäli mainiosti, että ehdin juuri ennen hakupäivää taputella valmiiksi erään jatkotutkinnon, jonka lopputenttiin luin töiden ohessa. Se vasta olikin työlästä! Saapumisen ja lasketun ajan väliin jäi myös juuri mainiot reilu kaksi kuukautta, jotka kattavat sen kaikkein kriittisimmän sosiaalistamisajan. Ja kuten blogistakin näkyy, niin kyllähän tässä onkin nyt sitten sosiaalistuttu ja touhuttu urakalla, ja aina vaan kiihtyy, kun aloitin juuri koirankoul... siis hautomisloman. ;-) Mua on siunattu jälleen helpolla ja täysin kivuttomalla raskaudella, joten sen puoleen ei tässä varmastikaan minkäänlaisia rajoitteita tule olemaan.

Tässä joku kuva ekoilta viikoilta

Täytyy sanoa, että lähtökohtaisesti koiranpentu ja taapero ovat varmaankin haastavin setti erilaisista koira-lapsiyhdistelmistä, sillä kummallakin vilkkaus ja liikkuvaisuus ovat elämänsä huipussa ja molemmat vasta opettelevat olemista ihmisiksi/koiriksi. Meitä onkin varmasti helpottanut se, ettei kumpikaan näistä lajinsa edustajista edusta sitä rasavilleintä tempperamenttia. Siltikin jatkuvasti saa olla tarkkana molempien touhutessa samassa tilassa. Erityisesti täytyy vahtia ettei Oiva pureskele neitiä, sillä herkkistytölle tulee pienestäkin näpsimisestä nopeasti iso itku. Muutenkin neito vähän ennakoitua nuivemmin ottanut Oivan vastaan osoittaen mustasukkaisuutta Oivan huomioinnista ja päsmäröiden jatkuvasti Oivan tekemisiä. Hän on erittäin närkästynyt jos Oiva pureskelee hänen lelujaan, ja eipä siinä, mutta välillä Oiva ei saisi edes omilla leluillaan leikkiä. Toisaalta sitten taas neitokaisen ehdoilla tehtynä moni ihan pöljä juttu on mitä hauskinta, kuten vaikkapa koirien jahtaaminen kiljuen taaperokärryillä... Jouduin takavarikoimaan koko kärryt kun kiellot eivät tepsineet. Pääsääntöisesti hän kuitenkin osaa käyttäytyä koirien kanssa jotakuinkin asiallisesti kun on siihen vauvasta asti opetettu.

Erityisen tärkeäksi koen, että pikkulapsiperheessä pennulle taataan sataprosenttinen mahdollisuus nauttia resursseistaan, kuten omassa pedissä nukkumisesta, ruuasta ja tietynlaisesta fyysisestä omasta reviiristä. Varmaan paras tapa hankkimalla hankkia koiralle ongelmakäytöksiä onkin pennun oikeuksien jatkuva loukkaaminen ja yleinen kiusaaminen. Vaikka Oiva ei voisi täyspäisemmin suhtautua neidin pahimpiinkaan riekkumisiin esim. kärryillä, niin on turha testata missä pisteessä kullakin yksilöllä menee sietokynnys ja jatkuva kiusaaminen ajaa käytöksen hermostumisen puolelle.


Liikkumattoman vauvan ja koiran koen edellä mainittuihin seikkoihin peilaten helpoksi yhdistelmäksi, mutta toki ajankäyttö ja huomion jakaminen on sitten vauvan syntymän jälkeen aivan oma lukunsa. Kuitenkaan näin toisella kierroksella en odota samanlaista alkukaaosta mitä esikoisen kohdalla, vaikka toki kaikilla se ihan pikkuvauva-aika jollain tapaa hyvin sitovaa ja haastavaa onkin. Mulla ja monilla muilla on kuitenkin se kokemus, että 2-3 kk kohdalla homma helpottaa aivan valtavasti vauvan alkaessa suuntautua ulkomaailmaan. Olen myös sen sorttinen, että kaipaan kovasti jotain muutakin pelkän koti- ja lapsiarjen rinnalle, joten en näe tämmöistä "ylimääräistä" pikku proggista tässä rinnalla ollenkaan huonona.

Viime aikojen puuhia

Viime viikko jäi aika köyhäksi koiratouhuilujen osalta kun olimme koko perhe kipeänä, mutta on tässä nyt taas ehditty kaikenlaista. Olemme nyt osallistuneet Oivan kanssa kahdesti pentuleikkitapaamiseen, joissa se ei yhtään ujostellut ketään ensimmäiselläkään kerralla. Eilen Helsinki-reissun yhteydessä Oiva pääsi oikein kunnon cityelämän makuun: menimme ihmettelemään Vuosaaren kauppakeskusta ja teimme pienen metromatkan. Kovassa ihmishälinässä alan pikkuhiljaa ymmärtää toisten kouluttajien neuvot siitä, ettei annettaisi koiran tutustua vastaantulijoihin: Oivan sosiaalisuus on mennyt ihmisjoukkojen keskellä siihen pisteeseen, että se häntä vispaten ja naama mielistellen janoaa rapsutuksia. :D Ja välillä jää jumittamaan kun niin kovasti tekisi mieli mennä jotain mummoa tervehtimään. Helpointa tietysti olisi, jos se vaan neutraalisti ohittaisi kaikki, mutta toisaalta sitten taas rapsuttajien ansiosta Oivalle on ollut tosi helppoa saada myönteisiä ja iloisia kokemuksia mitä monenlaisimmista paikoista, jotka ehkä ilman ihmisiä saattaisivat jännittää sitä enemmän. Metrossa oleminen vähän jänskätti, samoin portaat ovat toisinaan sellainen vähän jännittävämpi juttu. Melskettä, vilinää ja ääntä saa tosiaan olla vaikka minkämoista, mutta tyhjiin outoihin portaisiin ei välttämättä ihan suuna päänä ollakaan ryntäämässä. Toki sitten kun houkuttelee ja palkkaa niin huomaa, että eihän näissä nyt mitään.

Oiva osaa toistaiseksi tosi vähän mitään varsinaisia käskyjä, mutta tällä viikolla otin asiakseni opettaa sille maahanmenon. Ja voi miten älykäs pieni collikka loisti! Yhden houkuttelutreenisession jälkeen se alkoi tarjota ihan spontaanisti nopeaa, näpsäkkää maahanmenoa, ja kas, meillä oli nimetty liike. Muistan vaan vieläkin, miten Siirin kanssa pentuna tätä hinkattiin kun en millään meinannut saada apuja häivytettyä. Kyllä nuo vaan ovat ihan pirun älykkäitä otuksia!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti