lauantai 30. joulukuuta 2017

"Kokemus päivässä"

Oivan saapuminen on herättänyt mut miettimään paljon Siirin jo niin kaukaista pentuvuotta. Vaikka Siiristä kasvoi loppujen lopuksi aivan mahtavan helppo ja tasainen koira tavalliseen arkeen, jota ei kertakaikkiaan mikään ole lähemmäs kymmeneen vuoteen saanut vähääkään hätkähtämään, unohtamatta erinomaisia harrastuskoiran ominaisuuksia, niin alkuvuodet eivät olleet aivan niin seesteisiä. Uskon että monikin aikaa ja vuosia vaatinut juttu, kuten kaupunkiympäristöön sopeutuminen ja sosiaalisuuden hidas "kypsyminen", juontavat pentuajan kokemuksiin. Tuolloin asuin käytännössä aivan eristyksissä maalla, keskellä peltoja vailla ajokorttia. Vanhemmat toki paljon kuskailivat koiraharrastuksiin, mutta kun kotikaupungissa oikein pyörinyt mitään sopivia juttuja pennuille tai nuorisolle (ja aika vähän lähikaupungeissakaan), koiratuttuja tavattiin lähinnä näyttelyissä ja ihmishälinääkin sai melkeinpä lähteä 40 kilometrin päähän hakemaan, niin sosiaalistamismahdollisuudet olivat kertakaikkiaan rajalliset. Muistan joskus ruinanneeni reissua Forssaan tai Saloon ihan jonkun Prisman parkkipaikan ihmettelyn takia. :D

Hykerryttää ihan, että Oivan kanssa tilanne on luonnollisestikin aivan toinen. Jo rauhallinen taajamaympäristö on ihan eri juttu kuin lapsuudenkotini maaseutu, jossa lenkkeillessä vastaantulijat olivat laskettavissa yhden käden sormilla vuoden ajalta. Muutaman kilometrin päässä on jonkinkokoisen kaupungin keskusta juna-asemineen ja Prismoineen ;-), ja täällä, kuten kaikkialla pk-seudulla ja ympäryskunnissa, pyörii taukoamatta kaikkea mahdollista koirakurssia pikkupennuista vanhuksiin.


Ympäröivään maailmaan totuttamiseen liittyen luin hauskan idean Salme Mujusen pentukirjasta. Kuten sanoin, luen noita opuksia vahvasti suolalla ja suodatellen, ja tästäkin saisi vain stressin ja harmaita hiuksia jos sen kovin kirjaimellisesti ottaisi, mutta inspiraationlähteenä ihan kiva. Ideana on siis listata kaikki asiat ja tilanteet, joihin toivoo koiran aikuisena suhtautuvan luontevasti ja rauhallisesti, ja sitten noin vuoden aikana joka päivä hankkia näistä asioista kokemuksia, listan pituudesta riippuen joko tasaisesti uusia tai samoja kokemuksia useaan kertaan toistettuna. Mä en todellakaan ala mitään konkreettisia listoja tekemään tällaisista, mutta ihan hyvä pitää siellä takaraivossa jonkin aikaa mielessä ajatus, että pyrkisi tasaisesti tarjoamaan Oivalle jonkun ihan perusrutiineista poikkeavan kokemuksen, edes pienen. Tulee samalla otettua sitä mukaan eri paikkoihin, ja samalla voi oman asioinnin yhteydessä pyörähtää sen kanssa jossain, joskus ihan pikapikaa, joskus inspiraation yllättäessä vähän pidemmän kaavan mukaan.

Toistaiseksi lähiympäristössäkin on riittänyt ihan mukavasti ihmeteltävää, ja olen antanut Oivan tutustua sitä ihastelleisiin lukuisiin ihmisiin ja muutamiin naapuruston koiriin. Vastoin kaikkia kasvatusopusten neuvoja, mutta mielestäni pentu ei ole mikään särkyvä lasiesine ja lisäksi koira on sen verran viisas eläin, että se oppii kyllä erottamaan ne kohtaamiset joissa saa sosialisoida niistä, joissa kuljetaan kauniisti ohi. En jaksaisi, että pidetään kynsin hampain kiinni tästä perisuomalaisesta sulkeutuneisuudesta ventovieraita kohtaan, vaikka on näin loistava, uusia kontakteja janoava "jäänrikkoja" matkassa. Sitten onkin tässä parin viikon aikana ollut useita reissupäiviä, ja lisäksi on käyty keskustassa pariin otteeseen eläinkaupassa shoppailemassa ja juna-aseman hälinässä pyörähtämässä. Kohta käynnistyvätkin pentukurssi ja leikkikerhot (joihin voi mennä silloin kun ehtii), niin tulee tuota muiden koirien kanssa sosialisointiakin paremmin. Koiratuttuja meillä on heikosti lähiympäristössä, sillä en Siirin kanssa koskaan ole tässä kylässä asuessani harrastanut mitään tai yrittänytkään hakea sille lenkkiseuraa vanhoille päiville, kun ei se sellaisesta ole juuri piitannut.


Oiva on ollut todella täpäkkä ja rohkea menijä kaikkialla, ja nyt toisen viikon aikana on ruvennut hakemaan myös aivan mahtavan upeasti kontaktia vaikka minkälaisessa hälinässä, kuten juna-aseman vilskeessä. Se sulaa ilosta saadessaan tutustua uusiin ihmisiin, mutta ei poukkoile yhtään sitä huomioimattomien ihmisten suuntaan. Hihnassa kävelykin sujuu koko ajan paremmin ja paremmin. Välillä lyödään toki yhä jarrut pohjaan kun kokeillaan saisiko sittenkin valita reittinsä itse, mikä ilmeisesti ulkopuolisista vaikuttaa pelokkuudelta. Hyvin harvoin se muista eleistä päätellen kuitenkaan on millään tavoin pelkoon liittyvää vaan ihan silkkaa itsepäisyyttä. Kaikista eniten jarruja käytetään ihan kotioven ympäristössä, josta Oiva aina haluaisi pinkaista lähimetsikön suuntaan ilman hihnaa kirmailemaan.

Jaahas, kylläpä tätä juttua nyt riittääkin enemmän kuin vuosikausiin, mutta kerrankos sitä ihminen ensimmäisen pentunsa aikuisiällä hankkii! Ja nuorenahan olin äärimmäisen innokas kirjoittelija ja nettisivujen ylläpitäjä, joten jotain sisäistä kipinää siihen varmasti on tuolla aina ollut piilossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti