keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Pentu- ja vauvavuosi yhdessä paketissa - miten meni noin niinku omasta mielestä?

Oivan 1-vuotissynttärit ja meidän perheenjäsenyyden 1-vuotispäivä tulivat ja menivät, ja nyt vähän sen jälkeen tuli täyteen vuosi myös perheemme nuorimman herran mittarissa. Pentu- ja vauvavuodet ovat siis perheemme osalta tällä erää paketoitu, ja lähes samalla kertaa. Koska Oivan 1-vuotistunnelmoinnit jäivät aikaisemmin kirjoittamatta, ajattelin että voisi kirjoitella muutaman sanasen tästä hieman laajemmasta näkövinkkelistä.



Kun ilmoitin kuopusta odottaessani hankkivani koiran, saattoi jokunen tuttu mielessään hieman ihmetellä, että mitähän tuokin nyt meinaa. Ja kieltämättä sitä itsekin tuli salaa hieman pohdittua, että mihinköhän oikein olen nyt nenääni työntämässä, kun ensin niin monta vuotta olin työntänyt uuden koiran hankintaa tuonnemmas ajanpuutteeseen ja muihin mielenkiinnon kohteisiin vedoten. Ja sitten mulla olikin ykskaks käsissä sekä vauva että koiranpentu. Siirin sairastelu toi mut vihdoin riittävän silmätysten sen tosiasian kanssa, että Siiri ei luonani ikuisesti ole ja mä puolestaan en ilman koiraa osaa elää ja olla. Enhän ole viimeiseen kolmeen vuosikymmeneen koskaan kyennyt, eivätkä omat pienet lapset tee siihen minkään valtakunnan poikkeusta. Niinpä ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Ja kaikeksi onneksi sattui löytymään meidän tarpeisiimme sopiva pentue luotettavalta kasvattajalta tilanteeseen ja sen varsin nopeaan "eskaloitumiseen" nähden optimaaliseen aikaan. Rodun olin kyllä päättänyt jo joskus vuoden 2018 alkupuoliskolla ja säännöllisen epäsäännöllisesti seuraillut kasvattajia ja tulevia pentueita, mutta se viimeinen tarvittava kipinä tositoimiin puuttui.

Selkeyttä kaaokseen toi toki suuresti se tosiseikka, etten ollut keltanokka sen puoleen koirien kuin vauvojenkaan kanssa - jos jompikumpi tai molemmat ovat ihan uutta ja ihmeellistä, niin en ehkä suosittelisi samaa. Raskaudesta osasin ensimmäisen perusteella olla optimistinen ja aavistella, että se tulisi sujumaan helposti ja vaivoitta, ja niinhän se sujuikin. Ravasimme kuin tuli hännän alla pitkin kyliä ja kaupunkeja Oivan kanssa sosiaalistumassa niinä vajaana kolmena kuukautena mitä jäi Oivan perheeseen saapumisen ja kuopuksen syntymän väliin, ja osallistuimme sekä pentu- että junnukurssille. Vähän meni tiukille jälkimmäinen, mutta "onneksi" meidän vauvalla ei ollut kiire tähän maailmaan. :-D Olen älyttömän tyytyväinen, että sain huolella laitettua rahaa pankkiin näinä kriittisimpinä sosiaalistumiskuukausina, ja myös Oivan sisäsiistiksi oppiminen ennen vauvan syntymää oli suuri helpotus. Pissaralli jäi pois ennen uuden vaipparallin alkua.


Vauvan synnyttyä herkistelin n. kuukauden siten, että ajatuksia oli hieman hankala saada vauvakuplan ulkopuolelle. Onneksi kuitenkin kaikki oli jollain tavalla tuttua, vauva ei mikään erityisen hankala ja valvottava tapaus ja mieleni erittäin tyyni ja seesteinen esikoisen ensimmäisiin kuukausiin verrattuna. Siten sain verraten äkkiä tasapainotettua elämää useammalle osa-alueelle, pikkuvauva-ajoista nauttimista kuitenkaan unohtamatta. Huhtikuussa höyrysinkin jo taas aivan täyttä häkää uudesta ihanasta rodustani ja koirastani treenaten säännöllisesti Oivan kanssa, vauvan usein nukkuessa vaunuissa (kun se silloin vielä toimi niinkin).

Koko viime vuoden ensimmäisen puoliskon mulle oli vielä hyvin epäselvää mitä tulen Oivan kanssa harrastamaan tehden lähinnä niitä juttuja, jotka mulle olivat tutuimpia ja helppoja treenata jokapäiväisessä arjessa (eli lähinnä arkitottelevaisuutta ja tokon perusjuttuja). Ajattelin, että antaa ajan letkeästi näyttää minne tiemme harrastuksissa vie. No, nyt näyttää vahvasti siltä, että tiemme on vienyt ainakin rallytokoon, ja edelleen mua niin hykerryttää, että tuollainen ihana laji oli jostain vain "ilmestynyt" sillä välin kun olen ollut koiraharrastuksista täysin sivussa. Oikea ruuhkavuosien unelmalaji, kun tekniikan pystyy erittäin pitkälle hiomaan olohuoneessa valmiiksi ja muutenkin harrastamiskynnys erittäin matala, mutta toisaalta ratatreenit antavat aihetta selkeään irtiottoon lapsiarjesta hallitreenien merkeissä (kyllähän niitä ratojakin voi suht helposti treenata itsekseenkin lähikentällä, mä en kylläkään juurikaan oo saanut aikaiseksi). Kisoja on paljon ympäri vuoden eikä yhden kisan päivä muodostu kovin pitkäksi, mitä lapsenvahti varmasti osaa arvostaa. ;-)


Vaikka harrastaminen on kivaa ja mä ja Oiva molemmat nautimme säännöllisestä rallytokoilustamme, niin varsinainen koiraharrastaminen tuntuu kuitenkin suhteessa aika pieneltä osalta perus koiramaista arkeamme. Uusi mottoni koirailussa onkin: "harrastukset ovat vain harrastuksia, arkea eletään 24/7". Tämä on jotain aivan muuta mitä koiraharrastamiseni oli joskus kauan sitten, viime vuosikymmenellä, jolloin käytännössä arki koulun ulkopuolella oli usein yhtä kuin koiraharrastus. Vaikka harrastan Oivan kanssa, niin se harrastaminen ei ole sillä tavalla mielen joka sopukkaa ja arkea täyttävää kuten koiraharrastus intohimoisilla elämäntapaharrastajilla. Oiva on erittäin vahvasti arjessamme mukana, mutta ei sellaisena "maailman keskipisteenä" ja harrastuskaverina kuin koirani ennen, jos joku nyt yhtään saa kiinni ajatuksesta. Olen iki-iloinen, että se istuu kuin nyrkki silmään tähän "arkea eletään 24/7" hokemaani eikä ole ensisijaisesti räjähtävä harrastustykki (vaikka tosi kiva harrastuskaveri onkin, ei siinä), vaan ennen kaikkea loistava ja luotettava perhekoira ja perheenjäsen, joka sopii joka suhteessa erinomaisen hyvin pikkulapsiperheen arkeen. Se on myös yleisesti erittäin helppo koira arjessa, oli jo varsin pienenä pentuna, mikä osaltaan on myös ehdottomasti silottanut kulunutta vuotta.


Ulkoilen erittäin paljon, mutta siinäkään en väitä olevani superihminen, vaan yhdistän erittäin paljon ja hyvällä omalla tunnolla lasten ja Oivan ulkoiluja. Esimerkiksi esikoisen päiväkotipäivinä hyötyliikuntaa kertyy siirtymistä n. 7 km ja ulkonaoloa Oivan ja kahden lapsen kera useita tunteja, enkä todellakaan siihen päälle enää hyökkää erilliselle koiralenkille lasten mentyä nukkumaan. Oiva on saanut myös monet monituiset kerrat juosta metsässä vapaana lasten kanssa, vauvan köllötellessä liinassa tai repussa. Ne hetket koko köörin kanssa metsässä jokaisen saadessa sitä mitä eniten juuri siinä hetkessä kaipaa, ovat itseasiassa kaikesta arkisuudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta äitiyslomani ikimuistoisempiani. Sydämeni sykähtelee rauhaa ja seesteisyyttä katsellessani taaperon ja koiran riekkumista metsäpoluilla, vauvan tankatessa samalla läheisyyttä liinassa. Ja kaiken huipuksi saan itse ladattua itseäni samaan syssyyn luonnossa, joka saa mieleni sykkimään aivan eri taajuudella kuin sisätilat. Mä vilpittömästi toivon, että jokainen koiranomistajaäiti on kuullut kantovälineistä, sillä silloin rattaiden ei tarvitse rajoittaa niin omaa kuin koirankaan menoa. Vaikka isopyöräisillä ilmakumirenkailla varustettuja lastenvaunuja työnteleekin vaikka minkämoisessa sohjossa ja sorateillä, niin pienille metsäpoluille ei niilläkään mennä.


Kokonaisuutena olen ikionnellinen, että tämä on mennyt niin kuin on mennyt ja uskalsin Oivan ottaa perheeseemme kasvamaan toisen herran rinnalle. Olen saanut elää omannäköistäni, aktiivista ja koiramaista vauva-arkea, jossa pääosassa ei ole tiptop-koti ja neljän seinän sisällä hääräily päivästä toiseen (mitä kammoan), vaan tasaisesti koko perheen - mukaanlukien Oivan - kanssa ajan viettäminen vahvasti mulle luontaista ja rakasta ulkoilmaelämää painottaen, omaa aikaa ja harrastuksia unohtamatta. Koiraharrastuksissa voisi olla enemmänkin semmoista paloa ja innostusta; on myönnettävä, että aina välillä tulee jaksoja kun ainoa motivaattori treeneihin on maksettu hallivuoro ja monet monituiset kerrat, varsinkin kesäisin, mua kutkuttelee enemmän jokin perheen yhteinen ajanviettomuoto kuin koirailu. Ja sitten saattaa käydä niin, että treenaaminen ym. vaan jää pois viikoiksikin mikäli ei ole niitä maksettuja treeni/kurssikertoja. Koiramaiset sosiaaliset ympyrät eivät ole imaisseet mua syövereihinsä, en käytä aikaa puhelimella tms koirajuttujen kahlailuun/keskusteluihin sen enempää kuin muuhunkaan, ja kaiken huipuksi haluan ehdottomasti myös ehtiä harrastaa ei koiramaisia juttuja (mun tapauksessani tämä tarkoittaa lähinnä liikuntaa). Tämä tietynlainen laimeus koiraharrastamisessa syö vähän terää suurilta tunteilta - hyvässä ja pahassa. Ennen kaikkea sanoisin, että mun "uutta" koiraharrastustani pikkulapsiajan pyörteissä leimaa tasapainoisuus ja seesteisyys, sillä en todellakaan kaipaa yhtään niitä suuria katkeruuden, pettymyksen, turhautumisen ym. tunteita, joita kiihkeä elämäntapaharrastaja kokee paljon. Vaikka nuo kuulostavat  ei-koiraihmisestä järjettömiltä, niin muistan kyllä vuosikymmenenkin jälkeen hyvin miten raastavan todellisia ne olivat.

Yhteenvetona en voi muuta sanoa kuluvasta vuodesta kuin että palaset vain jotenkin loksahtivat monessa suhteessa kohdilleen ja tästä on enemmän kuin hyvä jatkaa tällä kokoonpanolla eteenpäin.

PS. Kirjoittelin vajaa vuosi sitten tunnelmia keväisestä colliehuumasta, ja vaikka itse sanonkin niin tuo on yltiöpositiivisuudestaan huolimatta - tai sen takia - aika hyvä kirjoitus ja allekirjoitan nuo fiilikset pitkälti edelleen. :-) Ja varsin hyvin olen kuluneen vuoden aikana onnistunut säilyttämään tuon peräänkuuluttamani positiivisen tekemisen meiningin, vaikka myös selviä haasteita on Oivan murrosiän myötä tullut vastaan,

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Oivan kisadebyytti, saldona RTK1

Long time no hear! Emme kuitenkaan suinkaan ole nukkuneet talviunta edes koiraharrastuksen saralla, vaan vuodenvaihteesta lähtien treenanneet kohtuullisen säännöllisesti ja tavoitteellisesti rallytokoa. Kantavana eteenpäin pistävänä voimana treeneissämme on ollut mainio omatoimitreeniporukka hallilla, jossa olemme viikottain tehneet ratoja ja saaneet myös loistavaa häiriötreeniä treenatessamme sikin sokin pientä tekniikkajuttua kentällä. Olen ollut älyttömän iloinen miten kivasti Oivan kanssa on voinut siellä tehdä. Huolimatta hypersosiaalisuudestaan Oivaa pystyy treenauttamaan täysin huolettomasti ilman hihnaa muiden koirien seassa eikä se ole ensimmäistäkään kertaa lähtenyt käskyn alta minnekään sitten viime syksyn lyhyen rallatteluepisodin.


Kaiken kaikkiaan tuo treeni on ollut meille varmasti kullanarvoista, ja se näkyi Oivasta debytoidessamme sekä mun että Oivan elämän ensimmäisissä rallytoko-kisoissa 3.3. Janakkalassa. Osallistuimme kaikkiin kolmeen kilpailuun, ja tie avoimeen tuli sitä kautta selväksi kolmen hyväksytyn tuloksen myötä. Oiva teki kaikin puolin hienoa työtä kartuttamatta virhepistetiliä muutamaa irtopistettä enempää.

Samaa ei voi kuitenkaan sanoa musta itsestäni. No, eipä ihme jos pää oli vähän pehmeänä ja tuli tehtyä täysin turhia, -10 pisteen arvoisia huolimattomuusmokia useampi - nimittäin mulle nousi kisoissa aivan maailmanlopun kuume. Siis sellainen, että näkokentässä jo vähän heitti, selkää särki niin että oli vaikea seistä paikoillaan ja energia meni siihen, että jaksoin raahata itseäni paikasta toiseen.

Rallytoko goes serious. Kisojen viimeistelytreeni kalliilla
irtovuorolla kolmistaan Oivan ja vauvan kanssa. :D

A-kisa: 2xtal -1, uusi -3, py -1 -> 94/100 p. "Rauhallista, hyvin toimivaa yhteistyötä."
Ensimmäisellä radalla olin selkeästi vielä paremmin kartalla kun voimia oli vielä jäljellä, omat virheeni tulivat lähinnä epätarkkuudesta hihnan kanssa. Yksi eteenmeno meni hutisuuntaan, siitä uusinta.

B-kisa: 3x tvä -10 -> 70/100 p. "Kaunis yhteistyö."
Oiva teki sadan pisteen radan, kaikki virheet olivat puhtaasti mun unohduksia ja täydellisen turhia sellaisia kun olin kuitenkin kaiken juurta jaksain rataantutustumisessa miettinyt ja ymmärtänyt. Tempo ei muuttunut hitaassa, ja unohdin kahdessa eri tehtävässä pysähtyä lopussa koiran vierelle kierrettyäni koiran. Eikä mulla ollut mitään hajua näistä mokista, joten eipä tullut sitten uusittua... Alussa seuraa-käskyä sai toistella jonkin verran, ja se vei ehkä jotenkin keskittymistäni vaikka virhehän tämä ei rallyssä ole. Alun jälkeen Oivan työskentely kuitenkin sujuvoitui .

C-kisa: tvä -10 -> 90/100p. "Kaunista tekemistä. Ohjaajamista voisi rauhoittaa."
Kommentit kertovat kaiken. :D Oivalla ehkä päivän paras rata, sen tekeminen tuntui helpolta, sujuvalta ja varmalta alusta loppuun. Ainoa virhe taas puhtaasti itse tehtailemani, en pysähtynyt ööö... en oo ihan varma missä kun ei ole ratapiirrosta. Ei kai taas kiertämisliikkeessä, huoh... Uskomatonta lahopäisyyttä kyllä jos näin on kun kuitenkin tiesin pysähtymisvaatimuksen, sitä on hoettu itselle treeneissä ja harjoittelin sitä lukemattomat kerrat myös rataantutustumisissa, mutta ehkä nyt on vaan annettava itselleen armoa. Ja selkeästi oli kiire pois radalta, kun tavoitteena oli lähinnä pysyä tolpillaan siinä. :D

Kaiken kaikkiaan tuloksista voi olla kyllä ylpeä päivän kisakuntooni nähden! Ja ilahduttava nähdä, että kisatilanne ei juuri mitenkään muuta Oivan tekemistä vaan se teki kaiken oman tasonsa mukaisesti paineistumatta yhtään esim. jännityksestäni tai ottamatta häiriötä mistään ihmeemmin. Suurin haaste Oivan osalta kisoissa, aivan kuten treeneissäkin, on ylivoimaisesti kentän hajut. Se yritti odottaessamme lähes koko ajan nuuskia lattiaa ja maiskuttelikin välillä meheville hajuille... Oiva kuitenkin tietää mitä rallyradalla kuuluu tehdä, eikä hajumaailma aiheuttanut paljonkaan haastetta itse kisakehässä rallytokokriteerein. Tokokehässä kyllä olisi tullut sanomista kun jouduin jonkin verran toistelemaan seuraa-käskyä kontaktin hieman harhaillessa, mutta kylteillä Oiva ei pahemmin tarvinnut "ylimääräistä" apua. Ja varsinkin loppua kohden Oiva tsemppaa kivasti kun se alkaa odottaa palkkiota, mikä on mukava asia palkatta toimimisen kannalta.

torstai 18. lokakuuta 2018

Kevyen pohjakosketuksen kautta kevyesti tokokärpäsen puraisemaksi

Mikähän siinä onkin, että saadakseni uuden innostuksen ja nousun eri harrastuslajeissa aikaiseksi tarvitsen ensin kevyen pienen pohjakosketuksen, kuten elokuun rallytokokurssi jo osoitti. Nimittäin kun pahimmasta haisteluvaiheesta pääsimme ohi, Oiva keksi uuden tavan testata mua: rallattelun! Pohjustuksena tähän sen verran, että sillä on jo ties kuinka kauan ollut tapana saada lähes päivittäin hepulikohtauksia lenkeillä allaolevan videon tapaisesti. Noin kuukausi sitten Oiva keksi, että myös taajamassa vaikka kesken jonkin liikesuorituksen voi karata rallattelemaan mikäli vain treenataan ilman hihnaa enkä sille paljoakaan voi. Ensimmäiset hepulikohtaukset syntyivät nimenomaan treenatessa tokon vauhdikkaampia liikkeitä, luoksetuloa tai noutoa, joissa vireen ja vauhdin nousemisen myötä jokin vain naksahti Oivan päässä. Nopeasti näitä hepulikohtauksia alkoi ilmetä kuitenkin melkein missä yhteyksissä vaan ja tunsin itseni alkuun todella avuttomaksi niiden kanssa kun Oiva ei reagoinut heti luoksetulokäskyihin niiden aikana vaan veti vain hulluna rinkiä kuin ilkikurisesti mulle päinnaamaa nauraen.




Hetken aikaa sain laittaa valtavasti energiaa ihan perushallintaan: lähellä pysymiseen ja lähelle tulemiseen treeneissä ilman hihnaa. Lisäksi pari kertaa taajaman ulkopuolella kun Oiva yritti karata laitoin äänivolyymit kaakkoon ja menin kevyesti ravistelemaan sitä ns. niskaperseotteella, sillä ei tällaisen totaaliperseilyn loppumista oikein uskalla pelkän positiivisen vahvistamisen voimin jäädä odottelemaan. Tämän jälkeen varsinaiset rallatukset loppuivatkin ja käskyn alla temppuilu kokonaan, mutta yhä aina välillä Oiva saattaa käskyjen välillä tehdä syöksyn poispäin tullen kyllä välittömästi takaisin käskystä.


Reilu kaksi viikkoa sitten meillä alkoi tokokurssi, ja olin juuri työstänyt tuota rallatteluongelmaa kovasti eikä luotto Oivan perushallintaan ollut vielä palautunut. Mua suoraan sanottuna hirvitti, että se keksisi ruveta vetämään rallia myös hallissa muiden koirakoiden läsnäollessa välittömästi kun yrittäisimme tehdä jotain hihnaa, ja tähän vielä yhdistettynä sen äärimmäinen sosiaalisuus niin apua... Pelkoni oli kuitenkin täysin turha, ja toistaiseksi jokaisella kolmesta koulutuskerrasta (sekä parissa rallytokon yhteistreenissä) se on ollut täydellisesti ns. lapasessa vaikka olen pääosin tehnyt kaikki treenit ilman hihnaa. Korjausliike oli siis mennyt perille. Ja edelleen Oivassa on suorastaan silmiinpistävää tuo ristiriita sen sosiaalisuudessa ja työmoraalissa: vaikka kaikki väliajat se ärsyttävästi kinuaa muiden koirien ja ihmisten luo leikkimään, piippailee ja on ylipäätään sellainen hömelö sähläri, niin silti se pystyy keskittymään upeasti treeniin kun sen aika on. Vielä koskaan Oivan elämän aikana ei ole päässyt käymään niin, että se olisi lähtenyt vapaana rynnimään toisen koiran tai ihmisen luo. Viimeisimmällä kurssikerralla eilen Oiva teki kyllä paljon noita äkkinäisiä syöksyjä kun ei ollut käskyn alla, mutta reagoi aina salamannopeasti käskyihini palaten luokseni ja sai tästä tottelevaisuudestaan kehuja.

Itse liikkeissä meillä oli eilen ohjelmassa ruutu, kaukokäskyt ja nouto. Oiva teki tosi hienoa työtä muutenkin! Ruutua olemme ottaneet ensimmäistä kertaa vasta tällä kurssilla namialustan avulla, ja hienosti ja suoraviivaisesti Oiva juoksi suorinta tietä namialustalle. Kokeilimme myös pari kertaa lähetystä tyhjälle namialustalle ja sekin sujui hyvin! Aikeenani tosin on (on ollut, ööööö, jostain vuoden alusta lähtien...) opettaa Oiva kosketusalustalle ettei se keksisi niin helposti ruudussa haistelua.


Kaukokäskyissä olimme viime kerran perusteella työstäneet asennonvaihtojen nopeutta ja selkeyttä, ja treeni oli tuottanut tulosta! Sain aikaiseksi opettaa vihdoin myös istumasta seisomaannousun. Nouto on Oivalla ollut lähes valmis liike jonkun aikaa, mutta siinä on ollut haasteena viime aikoina ensin tuo rallattelukohtauksen syntyminen ja niskaperseintervention jälkeen tahmeus ja käskyynreagoimattomuus kun yhdisti kiukkuni noutoliikkeeseen, jota oltiin juuri ennen kovisteluani tehty. Nyt nouto sujui kuitenkin taas hienosti! Oivalla on myös mahtavan tasainen ote eikä yhtään taipumusta pureskella noutokapulaa edes korkeassa vireessä, vaikka niin voisi tuollaiselta sählältä kuvitella. Kouluttajakin tätä kovasti kehui.

Oli kyllä mahtava veto osallistua tälle tokokurssille, sillä kuten todettua, ilman tämmöistä pientä persiillepotkimista mä en vaan tunnu saavan mitään itsekseni kunnolla aikaiseksi. En, vaikka Siirin kanssa aikanaan noustiin ja kisattiin EVL:ssä käytännössä ilman minkäänlaista ulkopuolisen kouluttajan tai treeniryhmän tukea. Elämä vain oli silloin totaalisen erilaista muuten... Tokosuunnitelmista täytyy sanoa, että vaikka nyt innostuisinkin pistämään alempien luokkien liikkeitä kisakuntoon, niin ylemmät luokat tuntuvat toistaiseksi kyllä vielä aika tavoittamattomilta. Siis se työmäärä mitä liikkeiden kouluttamiseen ylipäätään, saati kisavarmoiksi saamiseen vaaditaan, tuntuu niin ylivoimaiselta. Kun ei vaan ole sitä aikaa hinkuttaa päivä toisensa jälkeen, ja sitten vielä tilaavievien liikkeiden myötä tulee haasteeksi sopivien treenipaikkojen löytyminen/niille lähteminen. No, ei se tässä elämäntilanteessa oikein auta mennä kuin luokka kerrallaan. Tässä on kuitenkin noin vuosikymmen aikaa katsoa mihin asti me ehditään, ja sinä aikana ehtivät kasvaa ja kypsyä niin koira kuin lapsetkin. ;-)

maanantai 8. lokakuuta 2018

Näyttely ja hallikausi korkattu

23.9. osallistuin Oivan kanssa Hyvinkään ryhmänäyttelyyn, tuloksena EH/1. Tuomari moitti, että Oiva on liian tuhdissa kunnossa, mikä näkyy mm. ylälinjan löysyytenä. Eipä tosiaan kovin imartelevaa muutenkin keskeneräisessä, löysässä vaiheessa olevalle junnukoiralle. Hassua miten sitä itse voikin välillä sokeutua noin koiran kunnolle: pari päivää ennen näyttelyä olin unohtanut antaa Oivalle ruuan ja sitten hätäilin näyttelyä edeltävänä päivän miten se näyttää kuivakkaalta ja annoin todella reippaasti ruokaa. Vaan kyllähän sen sitten jonkun toisen sanomana tajusi, että vararavintoa oli vaivihkaa alkanut kertyä hitusen liikaa. Oivan kasvuaikahan on ollut melkoista tasapainoilua ruokamäärien kanssa, kun energiantarve on vaihdellut välillä vähän epäloogisen tuntuisesti. Joskus viime keväänä laskin sen ruokamäärän ihan käsittämättömän pieneksi (muutamaan desiin) ennen vaihtoa kevyempään muonaan, mutta sitten kesän loppupuolella tuli vissiin joku kasvun loppuspurtti kun sai taas alkaa syötellä ihan reiluja määriä aktiivikoiran muonaa.

Toinen mikä näyttelystä jäi kaivelemaan oli ihan penkin alle mennyt liikkeiden esittäminen, sillä Oiva tuntui esitettäessä ihan vieraalta koiralta. Se ei oikeastaan missään vaiheessa päässyt kunnolla vauhtiin, vaan jännästi ja tehottoman oloisesti mulle aivan uudella tavalla pompotteli takapäätään. Tuomarikin harmitteli kehän kamalaa kivistä sorapohjaa joka vissiin ainakin osittain aikaansai tämän kummallisen suorituksen, mutta kun ei normaalisuoritusta nähty niin pahapa sitä on arvostella muuta kuin mitä näkee.

Jätän jopa tapauksessa nyt Oivan kasvamaan tämän junnuvaiheen yli ja keskitymme tämän talvikauden rallytokoon ja tokoon. Näyttelyä edeltävänä viikonloppuna olin talkoilemassa ja samalla tutustumassa elämäni ensimmäisiin rallytokokisoihin. Sain onneksi niin helpon tehtävän, että pystyin keskittymään kaikkien aloluokkalaisten suorituksiin. Tämä oli erittäin inspiroivaa ja vahvisti sitä mielikuvaa mikä mulla kilpailuista jo oli: taitava kartturi pystyy hankkimaan vähän puolivalmiille tai ei aivan nappivireessä olevalle koirallekin melko helposti hyväksytyn tuloksen, ja vastaavasti upeasti työskentelevällekin koiralle virhepisteitä on niin helppo kartuttaa kaikenmaailman pikku kömmähdyksillä ja unohduksilla.



Kisojen inspiroimana sainkin sitten ilmoitettua Oivan seurani omatoimisten rallytreenien talvikauden vuorolle, sillä totuus on, että mä en nyt tässä elämäntilanteessa kertakaikkiaan saa treenaamiseen mitään tolkkua ja säännöllisyyttä ilman tuollaisia säännöllisiä "puolipakollisia" (lue: maksettuja) treenitunteja. Viikot vilahtavat ohitse ihan hirvittävää kyytiä kun kaitsee tätä kahden lapsen ja nuoren koiran katrasta, ja silti sitä aina välillä huomaa miten joku itselle mieluinen oma harrastusjuttu on taas kaikista suunnitelmista ja innostuksesta huolimatta jäänyt ihan hävettävän vähälle kun niin paljon aikaa menee ihan perusarjen pyörittämiseen (perheen yhteinen ajanvietto, taaperon ja koiran ulkoilutus, kotityöt jne). Ja tottakai tuollainen ratatreeni hallissa häiriöineen on nyt juuri sitä Oiva eniten kaipaa mahdollisiin kilpailuihin valmistautuessa.

Ensimmäinen treenikerta oli eilen, ja ensimmäinen ratayritys meni vähän sähläämiseksi kun Oiva oli niin riehakkaalla tuulella: piippasi, hyppeli mua päin ja yleisesti vaan sähelsi innostuksissaan. Olisi kyllä kauhean kiva, jos tämmöisen murkun ehtisi aina lenkittämään ennen treenejä. ;-) Kuitenkin seuraavalle kierrokselle virta oli vähän tasaantunut, ja rata sujui varsin kivasti! Oli kyllä kaikkiaan erinomaisen hyödyllistä treeniä kun oli niin monensorttista häiriötä. Jonkin verran Oiva aina välillä alkaa jotain kyttäilemään ja vaatii sen takia lisäkäskyjä, mutta pääasia että se raivostuttava haisteluvaihe on todellakin jäänyt taakse, perusvire innokas ja motivoiminen erittäin helppoa. Kun sen kaiken innon vielä saisi suunnattua sataprosenttisesti oikeaan kohteeseen, mutta eiköhän se siitä kehity koko ajan kun ikää tulee. :-)

Myös tokokurssin aloitimme viime viikolla samassa hallissa, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Aika ei oikein anna myöden kirjoittaa mitään kilometripostauksia kun vauva todennäköisesti herää ihan kohta.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Rallytokoharrastus etenee: kontaktiharjoituksista palkattomiin kisaratoihin

Eilen tuli kuuden kerran rallytokokurssi pakettiin, ja vitsit miten hyvillä fiiliksillä! Muistattehan kurssin ensimmäisen kerran, kun yritimme reilu kuukausi sitten epätoivoisesti tehdä rataa siinä aivan täydellisesti epäonnistuen? Välissä on tehty paljon pientä radanpätkää eri teemoilla, ja nyt viimeisellä kerralla teimme kaksi ihan oikeaa rataa, ensin alokasluokan ja sitten avoimen luokan radan rataantutustumisineen päivineen - ilman palkkaa! Aikamoista. Ekalla kurssikerralla palkattomat ratatreenit tuntuivat hyvin kaukaiselta ajatuksenakin kun päällimmäisenä mielessä olivat lähinnä kontaktiharjoitukset arjen lomassa, mutta niin se vain treenaaminen on pikkuhiljaa tullut uuteen vaiheeseen.


Ensimmäisellä radalla kyllä sähläsin itse todella lahjakkaasti hätäillen, stepaten apuaskelia, unohtaen kyltin suorituksen, kylttien uusimisesta olin ihan kujalla myös ja mitähän vielä... Aikamoisesti kyllä virheitä, ja nimenomaan lähinnä itsestäni johtuen. Oivan virheitä taisivat olla lähinnä yksi kyltin nuuskimiseen johtanut huomion herpaantuminen ja joku liian vino suoritustekniikka eli se teki pääosin oikein mallikasta työtä ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen palkatta tekemämme rallyrata ikinä. Toisella radalla, joka oli ihan ehta avoimen rata, sain hurjasti tsempattua itse ja jos unohdetaan remmi ja yksi kyltti, jota en ole Oivalle vielä opettanut (istu-seiso-kierrä) niin olisimme kuulemma kisoissa saaneet siitä hyväksytyn tuloksen (jotain 80-90 p)! Aikamoista! Oivankin työskentely tuntui vielä paljon ensimmäistä rataa mukavammalta ja sujuvammalta, mutta onhan se nyt selvää että oma rauhallisempi ja selkeämpi työskentelyni näkyy myös siinä; sen asenteessa ja suoritusvarmuudessa. Virheet olivat taas muistaakseni ihan omia töppäilyjäni, mm. istu-maahan-kierrä, jossa unohdin pysähtyä lopussa.

Aika alkaa siis todistetusti olla kypsä ihan kunnon kisamaisille ratatreeneille, sillä Oiva kestää jo palkkattomuutta todella hyvin. Itse asiassa se tuntuu suorastaan tsemppaavan loppua kohden palkattomuuden jatkuessa ja jatkuessa odottaessaan, että jokojokojoko se lelu kaivetaan taskusta. Mun omat treeninihän ovat olleet lähinnä hyvin epämääräistä, nopeaa ja pikkusievää muun arjen lomassa tehtävää tekniikkatreeniä, joten tämä vaatii nyt hieman tsemppaamista oman ajankäyttöni hallinnassa. Voisin aloittaa esimerkiksi siitä, että hommaan itselleni rallytokokyltit. :D

Ja kunhan saamme rata- ja palkattomuustreenit kunnolla käyntiin, niin tästähän ei ainakaan Oivalla näyttäisi olevan pitkä matka kisaamiseen, alo- ja avoluokan kyltit ja suoritustekniikathan se hyvin suureksi osaksi hallitsee jo. Haasteellisemmaksi oikeastaan koen tällä hetkellä oman suoritumiseni, sillä olen tosiaan Oivan kanssa aloittanut rallyyn tutustumisen aivan nollista ja toistaiseksi tuntuu, etten mitenkään tahdo radalla muistaa kaikkea, ja siihen vielä päälle kisajännitys niin... Rally ehkä tuntuu koulutuksellisesti helpolta tokoon verrattuna, mutta kisatyöskentely vaatii musta ihan erilailla aivokapasiteettia, muistamista ja keskittymistä ohjaalta kuin toko, ainakin näin uudelle rallyharrastajalle. Mulla on varmasti vielä paljon tekemistä ennen kuin alan tuntea itseni luottavaiseksi ja varmaksi radalla. Mulle tuli juuri äskettäin "Rally-tokoharrastajan opas" ja se tuli kyllä niin täydellisesti juuri meidän tarpeisiimme! Siitä saan helposti ja nopeasti päntättyä ja kerrattua kaikkea tuota itselleni uutta ja haastavaa, mikä liittyy sääntöihin ja kylttien ja radan suorittamiseen.

maanantai 27. elokuuta 2018

Riihimäen näyttely ja retkeilyä

Lauantaina 25.8. Oiva osallistui ensimmäiseen viralliseen näyttelyynsä junioriluokassa 9,5-kuisena, meidän kotikaupungin Riihimäen raviradalla. "Koko suku" oli tietenkin menossa siis myös mukana. :D Ennen kehää Oiva kävi tapansa mukaan kierroksilla kaikista lukemattomista koirista ja ihmisistä, joita se olisi halunnut tasapuolisesti pussailla. Oli kyllä toisaalta helppo myös saada yhdessätekemiseen mukaan kunhan aivan alun kovimmat kierrokset taittuivat meininkiä ihmetellessä.

Kehäesiintyminen meni mielestäni ihan kelvollisesti huomioiden minimaalinen näyttelykokemuksemme. Seisominen on alkanut sujua ja Oiva ymmärtää hienosti hälinässäkin pysyä paikoillaan kun asettelen sitä, joskin tuomarin tutkiminen on vielä liikaa tälle supersosiaaliselle kaverille ja sehän riehaantui siitä ihan täysin hetkeksi. :D Mutta asettui kyllä sitten taas seisomaan, kun tuomari meni sanelemaan arvostelua. Pakittaa kylläkin kevyesti yhä jonkin verran vetäen itseään vähän kasaan.

Juokseminen tuntui kehässä ihan kivalta ja siinä säästyttiin ihmeemmiltä häsellyksiltä, mutta sitten kuulin näkemyksen että kehä oli kovin pieni varsinkin Oivan kaltaiselle suurelle ja kovaa ja voimalla liikkuvalle koiralle. Tuskinpa ne Oivan liikeet pääsivät siinä täysin oikeuksiinsa kun kaarsin tiukasti pientä ympyrää Oiva melko lähellä. Kun katselin Oivan osuuden jälkeen kokeneempiä, niin koirat juoksivat paikoin tosi pitkällä edellä niin, että hihna tuli oikeasta kädestä. Oivakin on kyllä onneksi hiffannut hyvin, että kehäjuokseminen on aivan eri maailmansa tottelevaisuuteen nähden, sillä liikkeiden esiintuomisen kannalta on vihoviimeistä jos koira jää siihen kylkeen kiinni kyttäilemään naamaa tassuja nostellen. Se hienosti ja hallitusti pyrkii edelleni, ja pitää tämä mahdollisuus sille muistaa paremmin tarjota.

Oivan tulos oli lopulta ERI/1 ilman SA:ta. Olettaisin, että sillä on nyt joku vähän pehmeä nuoren koiran vaihe menossa, kun kokoa ja ulottuvuutta piisaa mutta tiivistyminen tulee vähän jälkijunassa. Tuomarin linja oli kyllä tiukka, ja siihen nähden ihan tyytyväinen tulokseen olen. Jotain muuten mun uusnoviisiudesta ja pitkään täydellisessä umpiossa elämisestä koiraharrastusten suhteen näyttelyssä kertoi, että mä ehdin jo iloita sertistä kun Oiva sai ERI:n ja vasta kun kehätoimitsija toi mulle arvostelun tajusin, että täähän oli tässä. :D Mutta hei, kun viimeksi kävin näyttelyissä kymmenen vuotta sitten oli vaihe kun ei jaettu SA:ta ja kaikki ERI:n saaneet pääsivät jatkoon. Voinette silti tämän myötä helposti uskoa, että esim. mun sukulaisuussuhteeni eivät kerro paljoakaan  meikäläisen näyttely yms. tietämyksestä, tai sanotaanko ainakaan tietojen ajantasaisuudesta. ;-)


Kouluttamisen kanssa olen viimeisen viikon aikana jälleen laiskotellut, mutta metsässä olemme retkeilleet senkin edestä. Meidän esikoiselle on nimittäin tullut nyt joku vaihe, että hän haluaisi metsään aivan jatkuvasti, vaikka vain juoksemaan yhtä polkua edestakaisin, ja hihkuu siellä into piukassa taukoamatta. Tässä vasta vaihe mieleeni, sillä aikaisemmin hän ei ole mitenkään erityisesti viihtynyt metsässä vaan pääasiassa ulkoilureissumme ovat suuntautuneet leikkipuistoihin. Muutenkin pidemmät ja hallitummat kävelyt tämän 2,5-vuotiaan kanssa ovat suhteellisen tuore juttu ylipäätään. Mutta siis nyt on aivan mahtava juttu, kun pystyn yhdistämään taaperon ja koiran liikuttamisen ja virikkeistämisen näin tehokkaasti, ja kaiken päälle vauva kulkee kivasti mukana kantorepussa nauttien läheisyydestä ja päiväunista siellä. Kyllä hykerryttää, kun ei tarvitse jatkuvalla sarjatykityksellä olla huolehtimassa kunkin huollettavan tarpeista erikseen, ja kaiken päälle viihdyn itsekin metsissä kävellen varttuneena näillä metsäretkillä mitä parhaiten.




Tokikaan taaperon kanssa ei kilometrejä niellä, mutta sen sijaan aikaa muuten kyllä saa metsässä uppoamaan. Oiva nauttii, kun saa juosta vapaana keppejä kantaen ja hepulikohtauksia saaden. Hienosti se kuitenkin ymmärtää olla pomppimatta taaperotyttöä päin, vaikka vieraiden kanssa onkin melkoinen sählä.



Kuvat eiliseltä makkaranpaistoreissulta Hyvinkäältä.

torstai 16. elokuuta 2018

Uuteen nousuun!

Kuulkaas, mä luulen että se reilu viikon takainen rimanalitus rallytokokurssilla oli täsmälleen sitä me kaivattiin! Semmoinen tymäkkä potku persuksille, että hei nyt oikeesti pitää välillä vähän treenatakin - edes sen minuutin siellä, toisen täällä. Ja niinpä me sitten teimmekin. Olen jotenkin tiedostamattani kesän aikana nostanut aivan ihmeelliseksi sen treenikynnyksen; että pitäisi todellakin ihan "treenatatreenata" lähtemällä autolla johonkin kentälle ja keskittyä 0,5-1 tunnin ajan vain ja ainoastaan Oivan treenaamiseen. Ja kaikkihan sen varmasti arvaavat miten älyttömän helposti pikkulapsiperheessä tämmöinen itseohjautuva treeni jää väliin. En siis asettanut itselleni mitään tällaisia treenitavoitteita, vaan todellakin tein juuri sen mistä kouluttajan kanssa oli puhe, eli aloin pitää taas nameja taskuissa ja siinä arjen lomassa, lastenrattaiden, taaperon touhujen ja kaiken keskellä, vahvistaa ihan pieniä juttuja minuutin siellä, toisen täällä. Jotenkin niin itsestäänselvää että tiettyjä asioita pitäisi jatkuvasti vahvistaa ihan tavallisessa arjessa, mutta silti sitä vaan tuudittautuu alitajuntaisesti "nääää, kyllä se jo osaa". Ja siinä kun huomasin, miten gutaa tämmöinen treeni tekee  murrosikäiselle koiralle niin innostuin sitten pitämään taas iltaisin vähän pidempiäkin treenisessioita lasten nukkuessa.

Jokojoko, rallytoko?
 Ekassa vähän pidemmässä omatoimitreenissä muistan tuskailleeni miten Oiva on taantunut paljon ihan perusjutuissa, kuten maahanmenossa ja paikallaolossa, mutta todella äkkiä ne sieltä ovat palautuneet taas mieliin. Ja tiedättekö, todella nopeasti viime viikolla katosi tuo tahmea haistelumeininki hyvin suureksi osaksi ja tilalle on löytynyt huomattavan paljon sitä vanhaa ei-murkkuikäistä, helposti motivoitavaa Oivaa, entistäkin vahvemmalla saalisvietillä höystettynä. Tietystikään en 1,5 viikon jälkeen uskalla vielä sanoa olevamme kuivilla vesillä noista pahimmista murkkuiluista, mutta niin hyvältä on tuntunut kyllä treenata Oivaa viime päivinä! Hieman murkkuikää edeltäviä aikoja alttiimpi häiriöille se kyllä edelleen on, mutta maa ei enää vedä nenää puoleensa painovoiman lailla vaan enemmän se on sellaista multitaskaamista. Työskennellessään Oiva katsahtelee salamannopeasti aina välillä yllättävien häriöiden suuntaan, mutta yhtä nopeasti ja yleensä myös omatoimisesti jatkaa siinä samalla intensiivisesti hommia mun kanssa jäämättä kiinni mihinkään häiriöön.

Yksi asia minkä uskon auttaneen treenien sujumisessa on ollut oman käytöksen tarkistaminen varsinaisten käskyjen välillä. Olen tottunut hakemaan Oivan huomiota ennen käskyjä sanomalla sen nimen tai jotain muuta epämääräistä, mutta varsinkin nimi on pahemman kerran ryvettynyt kotona lapsiarjessa. Touhutessamme sisällä koko konkkaronkka joudun valitettavasti  kevyen kaaoksen takia sanomaan aivan liian usein "Oiva ei..." ja näin ollen nimi ja muutamat muut ilmaisut ovat saaneet todella negatiivisen kaiun Oivan korvissa aiheuttaen treeneissä tahmailua ja reagoimattomuutta. Nyt olen ottanut tilalle huomiokäskyksi "katso"-käskyn, josta paljon myös palkkaan. On selvästi tärkeää muistaa palkata Oivaa paljon paitsi varsinaisista liikesuorituksista, myös sekä käskystä että ilman käskyä tapahtuvasta kontaktista liikkeiden välillä. Tämä takaa paljon paremman lähtökohdan varsinaisen työskentelyn aloittamiselle kun ei tarvitse huhuilla koiran huomiota turhaan.

Köyhän miehen Kolilla
Maanantaina rallytokokurssilla ei ollut nyt mitään rataa, vaan kouluttajan kanssa käytiin ihan yksittäin eri kylttejä, erityisesti alokasluokan houkutuskylttejä läpi (spiraalit ja pujottelut). Ihan yhtä hyvin Oiva ei siinä tehnyt mitä muuten on nyt väläytellyt, esim. kyttäili kovasti merkkejä tiputtaen kontaktin, mutta ihan toista joka tapauksessa mitä ensimmäisellä kerralla. Lisäksi se petrasi koko ajan ja kouluttajaosuuden jälkeen teki töitä ihan mahtavassa vireessä kokonaisen tunnin loppuun saakka harjoitellessani siinä omatoimisesti mm. temponmuutoksia. Tuli kyllä mielettömästi tiukkaa asiaa, niin paljon on ohjaajallakin kaikkea pientä muistettavaa kuten kylttien oikeaoppiset lähestymiset ym.

Tästä on hyvä jatkaa! Hieno mies Oivasta vielä kasvaa, ja oon vakuuttunut, että jonain päivänä me puhallamme ihan täysillä yhteen hiileen, varsinkin kun se on niin kokonaisvaltainen "match" juuri mulle. Fiilis siitä arjessa on myös niin älyttömän tärkeä ja kokonaiskuvaa määräävä tekijä, sillä harrastukset ovat "vain" harrastuksia, arkea eletään 24/7.