torstai 18. lokakuuta 2018

Kevyen pohjakosketuksen kautta kevyesti tokokärpäsen puraisemaksi

Mikähän siinä onkin, että saadakseni uuden innostuksen ja nousun eri harrastuslajeissa aikaiseksi tarvitsen ensin kevyen pienen pohjakosketuksen, kuten elokuun rallytokokurssi jo osoitti. Nimittäin kun pahimmasta haisteluvaiheesta pääsimme ohi, Oiva keksi uuden tavan testata mua: rallattelun! Pohjustuksena tähän sen verran, että sillä on jo ties kuinka kauan ollut tapana saada lähes päivittäin hepulikohtauksia lenkeillä allaolevan videon tapaisesti. Noin kuukausi sitten Oiva keksi, että myös taajamassa vaikka kesken jonkin liikesuorituksen voi karata rallattelemaan mikäli vain treenataan ilman hihnaa enkä sille paljoakaan voi. Ensimmäiset hepulikohtaukset syntyivät nimenomaan treenatessa tokon vauhdikkaampia liikkeitä, luoksetuloa tai noutoa, joissa vireen ja vauhdin nousemisen myötä jokin vain naksahti Oivan päässä. Nopeasti näitä hepulikohtauksia alkoi ilmetä kuitenkin melkein missä yhteyksissä vaan ja tunsin itseni alkuun todella avuttomaksi niiden kanssa kun Oiva ei reagoinut heti luoksetulokäskyihin niiden aikana vaan veti vain hulluna rinkiä kuin ilkikurisesti mulle päinnaamaa nauraen.




Hetken aikaa sain laittaa valtavasti energiaa ihan perushallintaan: lähellä pysymiseen ja lähelle tulemiseen treeneissä ilman hihnaa. Lisäksi pari kertaa taajaman ulkopuolella kun Oiva yritti karata laitoin äänivolyymit kaakkoon ja menin kevyesti ravistelemaan sitä ns. niskaperseotteella, sillä ei tällaisen totaaliperseilyn loppumista oikein uskalla pelkän positiivisen vahvistamisen voimin jäädä odottelemaan. Tämän jälkeen varsinaiset rallatukset loppuivatkin ja käskyn alla temppuilu kokonaan, mutta yhä aina välillä Oiva saattaa käskyjen välillä tehdä syöksyn poispäin tullen kyllä välittömästi takaisin käskystä.


Reilu kaksi viikkoa sitten meillä alkoi tokokurssi, ja olin juuri työstänyt tuota rallatteluongelmaa kovasti eikä luotto Oivan perushallintaan ollut vielä palautunut. Mua suoraan sanottuna hirvitti, että se keksisi ruveta vetämään rallia myös hallissa muiden koirakoiden läsnäollessa välittömästi kun yrittäisimme tehdä jotain hihnaa, ja tähän vielä yhdistettynä sen äärimmäinen sosiaalisuus niin apua... Pelkoni oli kuitenkin täysin turha, ja toistaiseksi jokaisella kolmesta koulutuskerrasta (sekä parissa rallytokon yhteistreenissä) se on ollut täydellisesti ns. lapasessa vaikka olen pääosin tehnyt kaikki treenit ilman hihnaa. Korjausliike oli siis mennyt perille. Ja edelleen Oivassa on suorastaan silmiinpistävää tuo ristiriita sen sosiaalisuudessa ja työmoraalissa: vaikka kaikki väliajat se ärsyttävästi kinuaa muiden koirien ja ihmisten luo leikkimään, piippailee ja on ylipäätään sellainen hömelö sähläri, niin silti se pystyy keskittymään upeasti treeniin kun sen aika on. Vielä koskaan Oivan elämän aikana ei ole päässyt käymään niin, että se olisi lähtenyt vapaana rynnimään toisen koiran tai ihmisen luo. Viimeisimmällä kurssikerralla eilen Oiva teki kyllä paljon noita äkkinäisiä syöksyjä kun ei ollut käskyn alla, mutta reagoi aina salamannopeasti käskyihini palaten luokseni ja sai tästä tottelevaisuudestaan kehuja.

Itse liikkeissä meillä oli eilen ohjelmassa ruutu, kaukokäskyt ja nouto. Oiva teki tosi hienoa työtä muutenkin! Ruutua olemme ottaneet ensimmäistä kertaa vasta tällä kurssilla namialustan avulla, ja hienosti ja suoraviivaisesti Oiva juoksi suorinta tietä namialustalle. Kokeilimme myös pari kertaa lähetystä tyhjälle namialustalle ja sekin sujui hyvin! Aikeenani tosin on (on ollut, ööööö, jostain vuoden alusta lähtien...) opettaa Oiva kosketusalustalle ettei se keksisi niin helposti ruudussa haistelua.


Kaukokäskyissä olimme viime kerran perusteella työstäneet asennonvaihtojen nopeutta ja selkeyttä, ja treeni oli tuottanut tulosta! Sain aikaiseksi opettaa vihdoin myös istumasta seisomaannousun. Nouto on Oivalla ollut lähes valmis liike jonkun aikaa, mutta siinä on ollut haasteena viime aikoina ensin tuo rallattelukohtauksen syntyminen ja niskaperseintervention jälkeen tahmeus ja käskyynreagoimattomuus kun yhdisti kiukkuni noutoliikkeeseen, jota oltiin juuri ennen kovisteluani tehty. Nyt nouto sujui kuitenkin taas hienosti! Oivalla on myös mahtavan tasainen ote eikä yhtään taipumusta pureskella noutokapulaa edes korkeassa vireessä, vaikka niin voisi tuollaiselta sählältä kuvitella. Kouluttajakin tätä kovasti kehui.

Oli kyllä mahtava veto osallistua tälle tokokurssille, sillä kuten todettua, ilman tämmöistä pientä persiillepotkimista mä en vaan tunnu saavan mitään itsekseni kunnolla aikaiseksi. En, vaikka Siirin kanssa aikanaan noustiin ja kisattiin EVL:ssä käytännössä ilman minkäänlaista ulkopuolisen kouluttajan tai treeniryhmän tukea. Elämä vain oli silloin totaalisen erilaista muuten... Tokosuunnitelmista täytyy sanoa, että vaikka nyt innostuisinkin pistämään alempien luokkien liikkeitä kisakuntoon, niin ylemmät luokat tuntuvat toistaiseksi kyllä vielä aika tavoittamattomilta. Siis se työmäärä mitä liikkeiden kouluttamiseen ylipäätään, saati kisavarmoiksi saamiseen vaaditaan, tuntuu niin ylivoimaiselta. Kun ei vaan ole sitä aikaa hinkuttaa päivä toisensa jälkeen, ja sitten vielä tilaavievien liikkeiden myötä tulee haasteeksi sopivien treenipaikkojen löytyminen/niille lähteminen. No, ei se tässä elämäntilanteessa oikein auta mennä kuin luokka kerrallaan. Tässä on kuitenkin noin vuosikymmen aikaa katsoa mihin asti me ehditään, ja sinä aikana ehtivät kasvaa ja kypsyä niin koira kuin lapsetkin. ;-)

maanantai 8. lokakuuta 2018

Näyttely ja hallikausi korkattu

23.9. osallistuin Oivan kanssa Hyvinkään ryhmänäyttelyyn, tuloksena EH/1. Tuomari moitti, että Oiva on liian tuhdissa kunnossa, mikä näkyy mm. ylälinjan löysyytenä. Eipä tosiaan kovin imartelevaa muutenkin keskeneräisessä, löysässä vaiheessa olevalle junnukoiralle. Hassua miten sitä itse voikin välillä sokeutua noin koiran kunnolle: pari päivää ennen näyttelyä olin unohtanut antaa Oivalle ruuan ja sitten hätäilin näyttelyä edeltävänä päivän miten se näyttää kuivakkaalta ja annoin todella reippaasti ruokaa. Vaan kyllähän sen sitten jonkun toisen sanomana tajusi, että vararavintoa oli vaivihkaa alkanut kertyä hitusen liikaa. Oivan kasvuaikahan on ollut melkoista tasapainoilua ruokamäärien kanssa, kun energiantarve on vaihdellut välillä vähän epäloogisen tuntuisesti. Joskus viime keväänä laskin sen ruokamäärän ihan käsittämättömän pieneksi (muutamaan desiin) ennen vaihtoa kevyempään muonaan, mutta sitten kesän loppupuolella tuli vissiin joku kasvun loppuspurtti kun sai taas alkaa syötellä ihan reiluja määriä aktiivikoiran muonaa.

Toinen mikä näyttelystä jäi kaivelemaan oli ihan penkin alle mennyt liikkeiden esittäminen, sillä Oiva tuntui esitettäessä ihan vieraalta koiralta. Se ei oikeastaan missään vaiheessa päässyt kunnolla vauhtiin, vaan jännästi ja tehottoman oloisesti mulle aivan uudella tavalla pompotteli takapäätään. Tuomarikin harmitteli kehän kamalaa kivistä sorapohjaa joka vissiin ainakin osittain aikaansai tämän kummallisen suorituksen, mutta kun ei normaalisuoritusta nähty niin pahapa sitä on arvostella muuta kuin mitä näkee.

Jätän jopa tapauksessa nyt Oivan kasvamaan tämän junnuvaiheen yli ja keskitymme tämän talvikauden rallytokoon ja tokoon. Näyttelyä edeltävänä viikonloppuna olin talkoilemassa ja samalla tutustumassa elämäni ensimmäisiin rallytokokisoihin. Sain onneksi niin helpon tehtävän, että pystyin keskittymään kaikkien aloluokkalaisten suorituksiin. Tämä oli erittäin inspiroivaa ja vahvisti sitä mielikuvaa mikä mulla kilpailuista jo oli: taitava kartturi pystyy hankkimaan vähän puolivalmiille tai ei aivan nappivireessä olevalle koirallekin melko helposti hyväksytyn tuloksen, ja vastaavasti upeasti työskentelevällekin koiralle virhepisteitä on niin helppo kartuttaa kaikenmaailman pikku kömmähdyksillä ja unohduksilla.



Kisojen inspiroimana sainkin sitten ilmoitettua Oivan seurani omatoimisten rallytreenien talvikauden vuorolle, sillä totuus on, että mä en nyt tässä elämäntilanteessa kertakaikkiaan saa treenaamiseen mitään tolkkua ja säännöllisyyttä ilman tuollaisia säännöllisiä "puolipakollisia" (lue: maksettuja) treenitunteja. Viikot vilahtavat ohitse ihan hirvittävää kyytiä kun kaitsee tätä kahden lapsen ja nuoren koiran katrasta, ja silti sitä aina välillä huomaa miten joku itselle mieluinen oma harrastusjuttu on taas kaikista suunnitelmista ja innostuksesta huolimatta jäänyt ihan hävettävän vähälle kun niin paljon aikaa menee ihan perusarjen pyörittämiseen (perheen yhteinen ajanvietto, taaperon ja koiran ulkoilutus, kotityöt jne). Ja tottakai tuollainen ratatreeni hallissa häiriöineen on nyt juuri sitä Oiva eniten kaipaa mahdollisiin kilpailuihin valmistautuessa.

Ensimmäinen treenikerta oli eilen, ja ensimmäinen ratayritys meni vähän sähläämiseksi kun Oiva oli niin riehakkaalla tuulella: piippasi, hyppeli mua päin ja yleisesti vaan sähelsi innostuksissaan. Olisi kyllä kauhean kiva, jos tämmöisen murkun ehtisi aina lenkittämään ennen treenejä. ;-) Kuitenkin seuraavalle kierrokselle virta oli vähän tasaantunut, ja rata sujui varsin kivasti! Oli kyllä kaikkiaan erinomaisen hyödyllistä treeniä kun oli niin monensorttista häiriötä. Jonkin verran Oiva aina välillä alkaa jotain kyttäilemään ja vaatii sen takia lisäkäskyjä, mutta pääasia että se raivostuttava haisteluvaihe on todellakin jäänyt taakse, perusvire innokas ja motivoiminen erittäin helppoa. Kun sen kaiken innon vielä saisi suunnattua sataprosenttisesti oikeaan kohteeseen, mutta eiköhän se siitä kehity koko ajan kun ikää tulee. :-)

Myös tokokurssin aloitimme viime viikolla samassa hallissa, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Aika ei oikein anna myöden kirjoittaa mitään kilometripostauksia kun vauva todennäköisesti herää ihan kohta.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Rallytokoharrastus etenee: kontaktiharjoituksista palkattomiin kisaratoihin

Eilen tuli kuuden kerran rallytokokurssi pakettiin, ja vitsit miten hyvillä fiiliksillä! Muistattehan kurssin ensimmäisen kerran, kun yritimme reilu kuukausi sitten epätoivoisesti tehdä rataa siinä aivan täydellisesti epäonnistuen? Välissä on tehty paljon pientä radanpätkää eri teemoilla, ja nyt viimeisellä kerralla teimme kaksi ihan oikeaa rataa, ensin alokasluokan ja sitten avoimen luokan radan rataantutustumisineen päivineen - ilman palkkaa! Aikamoista. Ekalla kurssikerralla palkattomat ratatreenit tuntuivat hyvin kaukaiselta ajatuksenakin kun päällimmäisenä mielessä olivat lähinnä kontaktiharjoitukset arjen lomassa, mutta niin se vain treenaaminen on pikkuhiljaa tullut uuteen vaiheeseen.


Ensimmäisellä radalla kyllä sähläsin itse todella lahjakkaasti hätäillen, stepaten apuaskelia, unohtaen kyltin suorituksen, kylttien uusimisesta olin ihan kujalla myös ja mitähän vielä... Aikamoisesti kyllä virheitä, ja nimenomaan lähinnä itsestäni johtuen. Oivan virheitä taisivat olla lähinnä yksi kyltin nuuskimiseen johtanut huomion herpaantuminen ja joku liian vino suoritustekniikka eli se teki pääosin oikein mallikasta työtä ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen palkatta tekemämme rallyrata ikinä. Toisella radalla, joka oli ihan ehta avoimen rata, sain hurjasti tsempattua itse ja jos unohdetaan remmi ja yksi kyltti, jota en ole Oivalle vielä opettanut (istu-seiso-kierrä) niin olisimme kuulemma kisoissa saaneet siitä hyväksytyn tuloksen (jotain 80-90 p)! Aikamoista! Oivankin työskentely tuntui vielä paljon ensimmäistä rataa mukavammalta ja sujuvammalta, mutta onhan se nyt selvää että oma rauhallisempi ja selkeämpi työskentelyni näkyy myös siinä; sen asenteessa ja suoritusvarmuudessa. Virheet olivat taas muistaakseni ihan omia töppäilyjäni, mm. istu-maahan-kierrä, jossa unohdin pysähtyä lopussa.

Aika alkaa siis todistetusti olla kypsä ihan kunnon kisamaisille ratatreeneille, sillä Oiva kestää jo palkkattomuutta todella hyvin. Itse asiassa se tuntuu suorastaan tsemppaavan loppua kohden palkattomuuden jatkuessa ja jatkuessa odottaessaan, että jokojokojoko se lelu kaivetaan taskusta. Mun omat treeninihän ovat olleet lähinnä hyvin epämääräistä, nopeaa ja pikkusievää muun arjen lomassa tehtävää tekniikkatreeniä, joten tämä vaatii nyt hieman tsemppaamista oman ajankäyttöni hallinnassa. Voisin aloittaa esimerkiksi siitä, että hommaan itselleni rallytokokyltit. :D

Ja kunhan saamme rata- ja palkattomuustreenit kunnolla käyntiin, niin tästähän ei ainakaan Oivalla näyttäisi olevan pitkä matka kisaamiseen, alo- ja avoluokan kyltit ja suoritustekniikathan se hyvin suureksi osaksi hallitsee jo. Haasteellisemmaksi oikeastaan koen tällä hetkellä oman suoritumiseni, sillä olen tosiaan Oivan kanssa aloittanut rallyyn tutustumisen aivan nollista ja toistaiseksi tuntuu, etten mitenkään tahdo radalla muistaa kaikkea, ja siihen vielä päälle kisajännitys niin... Rally ehkä tuntuu koulutuksellisesti helpolta tokoon verrattuna, mutta kisatyöskentely vaatii musta ihan erilailla aivokapasiteettia, muistamista ja keskittymistä ohjaalta kuin toko, ainakin näin uudelle rallyharrastajalle. Mulla on varmasti vielä paljon tekemistä ennen kuin alan tuntea itseni luottavaiseksi ja varmaksi radalla. Mulle tuli juuri äskettäin "Rally-tokoharrastajan opas" ja se tuli kyllä niin täydellisesti juuri meidän tarpeisiimme! Siitä saan helposti ja nopeasti päntättyä ja kerrattua kaikkea tuota itselleni uutta ja haastavaa, mikä liittyy sääntöihin ja kylttien ja radan suorittamiseen.

maanantai 27. elokuuta 2018

Riihimäen näyttely ja retkeilyä

Lauantaina 25.8. Oiva osallistui ensimmäiseen viralliseen näyttelyynsä junioriluokassa 9,5-kuisena, meidän kotikaupungin Riihimäen raviradalla. "Koko suku" oli tietenkin menossa siis myös mukana. :D Ennen kehää Oiva kävi tapansa mukaan kierroksilla kaikista lukemattomista koirista ja ihmisistä, joita se olisi halunnut tasapuolisesti pussailla. Oli kyllä toisaalta helppo myös saada yhdessätekemiseen mukaan kunhan aivan alun kovimmat kierrokset taittuivat meininkiä ihmetellessä.

Kehäesiintyminen meni mielestäni ihan kelvollisesti huomioiden minimaalinen näyttelykokemuksemme. Seisominen on alkanut sujua ja Oiva ymmärtää hienosti hälinässäkin pysyä paikoillaan kun asettelen sitä, joskin tuomarin tutkiminen on vielä liikaa tälle supersosiaaliselle kaverille ja sehän riehaantui siitä ihan täysin hetkeksi. :D Mutta asettui kyllä sitten taas seisomaan, kun tuomari meni sanelemaan arvostelua. Pakittaa kylläkin kevyesti yhä jonkin verran vetäen itseään vähän kasaan.

Juokseminen tuntui kehässä ihan kivalta ja siinä säästyttiin ihmeemmiltä häsellyksiltä, mutta sitten kuulin näkemyksen että kehä oli kovin pieni varsinkin Oivan kaltaiselle suurelle ja kovaa ja voimalla liikkuvalle koiralle. Tuskinpa ne Oivan liikeet pääsivät siinä täysin oikeuksiinsa kun kaarsin tiukasti pientä ympyrää Oiva melko lähellä. Kun katselin Oivan osuuden jälkeen kokeneempiä, niin koirat juoksivat paikoin tosi pitkällä edellä niin, että hihna tuli oikeasta kädestä. Oivakin on kyllä onneksi hiffannut hyvin, että kehäjuokseminen on aivan eri maailmansa tottelevaisuuteen nähden, sillä liikkeiden esiintuomisen kannalta on vihoviimeistä jos koira jää siihen kylkeen kiinni kyttäilemään naamaa tassuja nostellen. Se hienosti ja hallitusti pyrkii edelleni, ja pitää tämä mahdollisuus sille muistaa paremmin tarjota.

Oivan tulos oli lopulta ERI/1 ilman SA:ta. Olettaisin, että sillä on nyt joku vähän pehmeä nuoren koiran vaihe menossa, kun kokoa ja ulottuvuutta piisaa mutta tiivistyminen tulee vähän jälkijunassa. Tuomarin linja oli kyllä tiukka, ja siihen nähden ihan tyytyväinen tulokseen olen. Jotain muuten mun uusnoviisiudesta ja pitkään täydellisessä umpiossa elämisestä koiraharrastusten suhteen näyttelyssä kertoi, että mä ehdin jo iloita sertistä kun Oiva sai ERI:n ja vasta kun kehätoimitsija toi mulle arvostelun tajusin, että täähän oli tässä. :D Mutta hei, kun viimeksi kävin näyttelyissä kymmenen vuotta sitten oli vaihe kun ei jaettu SA:ta ja kaikki ERI:n saaneet pääsivät jatkoon. Voinette silti tämän myötä helposti uskoa, että esim. mun sukulaisuussuhteeni eivät kerro paljoakaan  meikäläisen näyttely yms. tietämyksestä, tai sanotaanko ainakaan tietojen ajantasaisuudesta. ;-)


Kouluttamisen kanssa olen viimeisen viikon aikana jälleen laiskotellut, mutta metsässä olemme retkeilleet senkin edestä. Meidän esikoiselle on nimittäin tullut nyt joku vaihe, että hän haluaisi metsään aivan jatkuvasti, vaikka vain juoksemaan yhtä polkua edestakaisin, ja hihkuu siellä into piukassa taukoamatta. Tässä vasta vaihe mieleeni, sillä aikaisemmin hän ei ole mitenkään erityisesti viihtynyt metsässä vaan pääasiassa ulkoilureissumme ovat suuntautuneet leikkipuistoihin. Muutenkin pidemmät ja hallitummat kävelyt tämän 2,5-vuotiaan kanssa ovat suhteellisen tuore juttu ylipäätään. Mutta siis nyt on aivan mahtava juttu, kun pystyn yhdistämään taaperon ja koiran liikuttamisen ja virikkeistämisen näin tehokkaasti, ja kaiken päälle vauva kulkee kivasti mukana kantorepussa nauttien läheisyydestä ja päiväunista siellä. Kyllä hykerryttää, kun ei tarvitse jatkuvalla sarjatykityksellä olla huolehtimassa kunkin huollettavan tarpeista erikseen, ja kaiken päälle viihdyn itsekin metsissä kävellen varttuneena näillä metsäretkillä mitä parhaiten.




Tokikaan taaperon kanssa ei kilometrejä niellä, mutta sen sijaan aikaa muuten kyllä saa metsässä uppoamaan. Oiva nauttii, kun saa juosta vapaana keppejä kantaen ja hepulikohtauksia saaden. Hienosti se kuitenkin ymmärtää olla pomppimatta taaperotyttöä päin, vaikka vieraiden kanssa onkin melkoinen sählä.



Kuvat eiliseltä makkaranpaistoreissulta Hyvinkäältä.

torstai 16. elokuuta 2018

Uuteen nousuun!

Kuulkaas, mä luulen että se reilu viikon takainen rimanalitus rallytokokurssilla oli täsmälleen sitä me kaivattiin! Semmoinen tymäkkä potku persuksille, että hei nyt oikeesti pitää välillä vähän treenatakin - edes sen minuutin siellä, toisen täällä. Ja niinpä me sitten teimmekin. Olen jotenkin tiedostamattani kesän aikana nostanut aivan ihmeelliseksi sen treenikynnyksen; että pitäisi todellakin ihan "treenatatreenata" lähtemällä autolla johonkin kentälle ja keskittyä 0,5-1 tunnin ajan vain ja ainoastaan Oivan treenaamiseen. Ja kaikkihan sen varmasti arvaavat miten älyttömän helposti pikkulapsiperheessä tämmöinen itseohjautuva treeni jää väliin. En siis asettanut itselleni mitään tällaisia treenitavoitteita, vaan todellakin tein juuri sen mistä kouluttajan kanssa oli puhe, eli aloin pitää taas nameja taskuissa ja siinä arjen lomassa, lastenrattaiden, taaperon touhujen ja kaiken keskellä, vahvistaa ihan pieniä juttuja minuutin siellä, toisen täällä. Jotenkin niin itsestäänselvää että tiettyjä asioita pitäisi jatkuvasti vahvistaa ihan tavallisessa arjessa, mutta silti sitä vaan tuudittautuu alitajuntaisesti "nääää, kyllä se jo osaa". Ja siinä kun huomasin, miten gutaa tämmöinen treeni tekee  murrosikäiselle koiralle niin innostuin sitten pitämään taas iltaisin vähän pidempiäkin treenisessioita lasten nukkuessa.

Jokojoko, rallytoko?
 Ekassa vähän pidemmässä omatoimitreenissä muistan tuskailleeni miten Oiva on taantunut paljon ihan perusjutuissa, kuten maahanmenossa ja paikallaolossa, mutta todella äkkiä ne sieltä ovat palautuneet taas mieliin. Ja tiedättekö, todella nopeasti viime viikolla katosi tuo tahmea haistelumeininki hyvin suureksi osaksi ja tilalle on löytynyt huomattavan paljon sitä vanhaa ei-murkkuikäistä, helposti motivoitavaa Oivaa, entistäkin vahvemmalla saalisvietillä höystettynä. Tietystikään en 1,5 viikon jälkeen uskalla vielä sanoa olevamme kuivilla vesillä noista pahimmista murkkuiluista, mutta niin hyvältä on tuntunut kyllä treenata Oivaa viime päivinä! Hieman murkkuikää edeltäviä aikoja alttiimpi häiriöille se kyllä edelleen on, mutta maa ei enää vedä nenää puoleensa painovoiman lailla vaan enemmän se on sellaista multitaskaamista. Työskennellessään Oiva katsahtelee salamannopeasti aina välillä yllättävien häriöiden suuntaan, mutta yhtä nopeasti ja yleensä myös omatoimisesti jatkaa siinä samalla intensiivisesti hommia mun kanssa jäämättä kiinni mihinkään häiriöön.

Yksi asia minkä uskon auttaneen treenien sujumisessa on ollut oman käytöksen tarkistaminen varsinaisten käskyjen välillä. Olen tottunut hakemaan Oivan huomiota ennen käskyjä sanomalla sen nimen tai jotain muuta epämääräistä, mutta varsinkin nimi on pahemman kerran ryvettynyt kotona lapsiarjessa. Touhutessamme sisällä koko konkkaronkka joudun valitettavasti  kevyen kaaoksen takia sanomaan aivan liian usein "Oiva ei..." ja näin ollen nimi ja muutamat muut ilmaisut ovat saaneet todella negatiivisen kaiun Oivan korvissa aiheuttaen treeneissä tahmailua ja reagoimattomuutta. Nyt olen ottanut tilalle huomiokäskyksi "katso"-käskyn, josta paljon myös palkkaan. On selvästi tärkeää muistaa palkata Oivaa paljon paitsi varsinaisista liikesuorituksista, myös sekä käskystä että ilman käskyä tapahtuvasta kontaktista liikkeiden välillä. Tämä takaa paljon paremman lähtökohdan varsinaisen työskentelyn aloittamiselle kun ei tarvitse huhuilla koiran huomiota turhaan.

Köyhän miehen Kolilla
Maanantaina rallytokokurssilla ei ollut nyt mitään rataa, vaan kouluttajan kanssa käytiin ihan yksittäin eri kylttejä, erityisesti alokasluokan houkutuskylttejä läpi (spiraalit ja pujottelut). Ihan yhtä hyvin Oiva ei siinä tehnyt mitä muuten on nyt väläytellyt, esim. kyttäili kovasti merkkejä tiputtaen kontaktin, mutta ihan toista joka tapauksessa mitä ensimmäisellä kerralla. Lisäksi se petrasi koko ajan ja kouluttajaosuuden jälkeen teki töitä ihan mahtavassa vireessä kokonaisen tunnin loppuun saakka harjoitellessani siinä omatoimisesti mm. temponmuutoksia. Tuli kyllä mielettömästi tiukkaa asiaa, niin paljon on ohjaajallakin kaikkea pientä muistettavaa kuten kylttien oikeaoppiset lähestymiset ym.

Tästä on hyvä jatkaa! Hieno mies Oivasta vielä kasvaa, ja oon vakuuttunut, että jonain päivänä me puhallamme ihan täysillä yhteen hiileen, varsinkin kun se on niin kokonaisvaltainen "match" juuri mulle. Fiilis siitä arjessa on myös niin älyttömän tärkeä ja kokonaiskuvaa määräävä tekijä, sillä harrastukset ovat "vain" harrastuksia, arkea eletään 24/7.

tiistai 7. elokuuta 2018

Perhekoiran ylistystä, koulutuksen kituvuoden purnausta

Otsikossapa tuli tämän hetkiset fiilikset Oivan suhteen tiivistetysti esille. Edellinen rallytokokurssi loppui heinäkuuhun mennessä. Sen jälkeen mökkeilimme joitakin päiviä perheen kanssa ilman koiria, ja sitten läjähtivätkin helteet. Olen ehdottomasti kesäihminen, mutta taisivat kyllä helteet sulattaa aivotkin kun oikein mitään muuta ei jaksanut ajatella ja tehdä kuin viettää aikaa vetten äärellä lasten kanssa. Ihanaahan se kyllä oli niin kauan kuin sitä kesti, ja tajusin, että uuden hienon rodun ja pennunkaan myötä mulla tuskin on koskaan paluuta sellaiseksi koiraharrastajaksi, joka olin kauan sitten ennen omaa perhettä. Silloin mulle oli täysin luontevaa täyttää kaikki kesäviikonloput ääriään myöten täyteen koiramenoilla, mutta nyt en sellaista kuuna kultaisena kesänä voisi kuvitellakaan. Ne lasten kanssa vietetyt hetket rannalla ja muissa yhteisissä kesän riennoissa ovat vaan niin korvaamattomia, etten mitenkään saata uhrata niitä suuressa määrin jollekin harrastukselle, en ainakaan vielä pitkiin aikoihin. Ja vaikka äidin omillekin harrastuksille löytyy kyllä kiihkeimmistäkin pikkulapsivuosista sijansa, niin kyllä selvät ja vahvat priorisoinnit varsinkin juuri näissä kesähommissa kertovat paljon myös perheelle. Pahoittelen, jos kuulostan hieman ylimieliseltä, mutta kun niin se vain menee.


Siirin viimeiset viikot olivat helteellä valitettavan raskaat, mutta Oiva sen sijaan ei ole ollut niistä moksiskaan. Se on hädin tuskin sisällä juuri läähättänyt, ja paahteessakin on hihnalenkkeillyt puuskuttamatta. Toki kaikki pidemmät lenkit olen säästänyt iltoihin, kun on viileämpää ja lapsetkin ovat nukkumassa. Treenaaminenkin jäi tosiaan lähinnä oman helteiden aikaansaaman velttouteni takia.

Heti kun oli vähän viileämpää, innostus muuhunkin kuin vedessä lillumiseen palasi, mukaan lukien Oivan kanssa touhuaminen. Meillä alkoi eilen uusi rallytokokurssi ja tulimme sinne Oivan kanssa aika puskasta repien, myöhässä ja pitkä treenitauko alla. Jonkinmoiseksi järkytyksekseni ensimmäisenä ohjelmassa oli alo-luokan rataantutustuminen, sillä ohjaaja halusi tämän avulla selvittää koirakoiden tason kun ihan alkeistason kurssista ei enää ollut kyse. Siinä meni kyllä sitten pasmat ihan sekaisin niin koiralta kuin ohjaajaltakin, ja Oivan suoritus meni alle kaiken arvostelun (vaikken toki yrittänytkään mennä rataa palkatta). Jo melko alkuvaiheessa se jotenkin hämmentyi ihan täysin yllättävästä tilanteesta, bongasi jonkun ihanan hajun nurmikentästä ja mä en meinannut saada en sitten millään sen päätä nousemaan sieltä! Ei minkäänlaista vastetta mihinkään hetkeen, uhhuh. Tuntui kamalalta muutenkin mennä sitä rataa ja Oiva varmasti aisti sen ja siksikin teki huonosti. Onneksi kouluttaja oli tosi ihana ja kannustava, ja loppujen lopuksi päätin kääntää tuon rimanalituksen voitoksemme.


Tämä oli hyvä muistutus siitä, miten erityisen tärkeää on nyt vahvistaa aivan perusasioita, kuten kontaktia, häiriöissä toimimista ja ylipäätään yhdessä tekemistä pahimman murrosiän tuoksinnassa, kun se ei oikeasti vaadi sitä että ihan treenaamalla lähdettäisiin treenaamaan. Rally on vielä siitä niin ihana laji, kun niitä juttuja ihan oikeasti voi vahvistaa vaikka leikkikentän reunalla taaperon tehdessä hiekkakakkuja ja vauvan nukkuessa rattaissa. Muutama minuutti, koira ja nameja, that's all I need. For real. Tai kuten ohjaaja vinkkasi, voisin ottaa koiran mukaan kauppareissuille ja ennen ostoksia tai ostosten jälkeen palkata pari minuuttia ihan pienistä jutuista kaupan häiriöiden äärellä.

Perimmäinen totuus kaikkien treenitaukojen ja muiden selitysten taustallakin on, että koulutuksessa Oivalla ei ole mikään helpoin vaihe meneillään. Se näyttäisi noudattavan varsin oppikirjamaisesti näitä nuoren koiran vaiheita: 8-16 vk iässä Oiva oli kuin pesusieni oppien naurettavan helposti ja tottuen kaikkeen mihin keksin sen totuttaa ja kontaktissa pentukurssin mallioppilas, 4-5 kk ikä oli hyvin nousujohteista ja kaikki motivoiminen ym. tuntui helpolta kuin heinänteko, ja siinä puolen vuoden iän tienoilla murkkuiän kynnyksellä alkoivat varsinkin koirien hajut nurmikentällä kiinnostaa entiseen nähden aivan suhteettoman paljon ja muutenkin häiriöherkkyys on kesän aikana yhä vain lisääntynyt. Mutta niinhän sitä olen lukenut ja kuullut kerrottavan, että tämä 6 kk - 1,5 v ikä on koirankoulutuksessa haastavinta aikaa, monille eräänlainen kituvuosi, ja uroksilla vielä korostuneemmin. Nyt tarvitaan rutkasti ymmärrystä ja uskoa murkkua kohtaan, paljon aikaa aivan perusasioiden äärellä mutta toisaalta jonkin verran voi jo myös vaatia. Kaikkea haistelua ja muuta perseilyä ei tarvitse hyväksyä ja kiltisti odottaa namit kourassa, että milloinkohan sen koiran alkaa taas tehdä mieli makkaraa.


Muuna kuin motivoimisen haasteina treeneissä tuo murkkuikä ei Oivassa ole kuitenkaan näkynyt, ja se on edelleen perhekoirana ihan 10+. Se ei ole mörköillyt juuri mitään ja edelleen ihan rautahermoinen jokapäiväisessä arjessamme. Oivaa luotettavampaa koiraa pienten lasten pariin saisi kyllä hakemalla hakea, ja syvästi kiitollisena otan vastaan kaiken sen avoimuuden ja kärsivällisyyden kun elämä tuon uhmaikäisen kanssa on tällä hetkellä lievästi sanottuna haastavaa. Silmät saisi olla selässäkin ja tuntuu, että asiallinen käyttäytyminen vauvan ja Oivan kanssa ei vaan mene perille ei sitten millään, mutta uskollisesti jaksaa Oiva tuosta riiviöstäkin tykätä. Vaikka neitimme kaiken päälle vielä tuntuu hienona prinsessana inhoavan Oivaa sisällä komentaen sitä kaikesta aivan mitättömästä ja suuttuen välillä ihan jo sen pelkästä rauhallisesta hengailusta parin metrin säteellä. Hohhoijaa. Ulkona noillakin on kuitenkin hetkensä, ja tyttö on mm. alkanut suunnattomasti kiinnostua koirankoulutuksesta haluten aina antaa Oivalle nameja.

Vauva ja Oiva ovat myös kesän aikana alkaneet kiinnostua toisistaan, ja Oiva haluaisi usein mennä innokasta uutta kaveriaan nuolemaan. Se ei kuitenkaan ikinä häsellä ja sählää vauvan kanssa kuten vieraita tervehtiessään.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista





In memoriam

FIN MVA TK2 Adamant's Sweet Dreams 'Siiri'
3.1.2004 - 25.7.2018

Vielä en löydä sanoja, ehkä myöhemmin. Onneksi joku muu on jo kirjoittanut suunnilleen kaiken sen, mitä kiteytyi Siirin viimeiseen päivään.






Armo (Apulanta)

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää 

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika