maanantai 10. syyskuuta 2018

Rallytokoharrastus etenee: kontaktiharjoituksista palkattomiin kisaratoihin

Eilen tuli kuuden kerran rallytokokurssi pakettiin, ja vitsit miten hyvillä fiiliksillä! Muistattehan kurssin ensimmäisen kerran, kun yritimme reilu kuukausi sitten epätoivoisesti tehdä rataa siinä aivan täydellisesti epäonnistuen? Välissä on tehty paljon pientä radanpätkää eri teemoilla, ja nyt viimeisellä kerralla teimme kaksi ihan oikeaa rataa, ensin alokasluokan ja sitten avoimen luokan radan rataantutustumisineen päivineen - ilman palkkaa! Aikamoista. Ekalla kurssikerralla palkattomat ratatreenit tuntuivat hyvin kaukaiselta ajatuksenakin kun päällimmäisenä mielessä olivat lähinnä kontaktiharjoitukset arjen lomassa, mutta niin se vain treenaaminen on pikkuhiljaa tullut uuteen vaiheeseen.


Ensimmäisellä radalla kyllä sähläsin itse todella lahjakkaasti hätäillen, stepaten apuaskelia, unohtaen kyltin suorituksen, kylttien uusimisesta olin ihan kujalla myös ja mitähän vielä... Aikamoisesti kyllä virheitä, ja nimenomaan lähinnä itsestäni johtuen. Oivan virheitä taisivat olla lähinnä yksi kyltin nuuskimiseen johtanut huomion herpaantuminen ja joku liian vino suoritustekniikka eli se teki pääosin oikein mallikasta työtä ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen palkatta tekemämme rallyrata ikinä. Toisella radalla, joka oli ihan ehta avoimen rata, sain hurjasti tsempattua itse ja jos unohdetaan remmi ja yksi kyltti, jota en ole Oivalle vielä opettanut (istu-seiso-kierrä) niin olisimme kuulemma kisoissa saaneet siitä hyväksytyn tuloksen (jotain 80-90 p)! Aikamoista! Oivankin työskentely tuntui vielä paljon ensimmäistä rataa mukavammalta ja sujuvammalta, mutta onhan se nyt selvää että oma rauhallisempi ja selkeämpi työskentelyni näkyy myös siinä; sen asenteessa ja suoritusvarmuudessa. Virheet olivat taas muistaakseni ihan omia töppäilyjäni, mm. istu-maahan-kierrä, jossa unohdin pysähtyä lopussa.

Aika alkaa siis todistetusti olla kypsä ihan kunnon kisamaisille ratatreeneille, sillä Oiva kestää jo palkkattomuutta todella hyvin. Itse asiassa se tuntuu suorastaan tsemppaavan loppua kohden palkattomuuden jatkuessa ja jatkuessa odottaessaan, että jokojokojoko se lelu kaivetaan taskusta. Mun omat treeninihän ovat olleet lähinnä hyvin epämääräistä, nopeaa ja pikkusievää muun arjen lomassa tehtävää tekniikkatreeniä, joten tämä vaatii nyt hieman tsemppaamista oman ajankäyttöni hallinnassa. Voisin aloittaa esimerkiksi siitä, että hommaan itselleni rallytokokyltit. :D

Ja kunhan saamme rata- ja palkattomuustreenit kunnolla käyntiin, niin tästähän ei ainakaan Oivalla näyttäisi olevan pitkä matka kisaamiseen, alo- ja avoluokan kyltit ja suoritustekniikathan se hyvin suureksi osaksi hallitsee jo. Haasteellisemmaksi oikeastaan koen tällä hetkellä oman suoritumiseni, sillä olen tosiaan Oivan kanssa aloittanut rallyyn tutustumisen aivan nollista ja toistaiseksi tuntuu, etten mitenkään tahdo radalla muistaa kaikkea, ja siihen vielä päälle kisajännitys niin... Rally ehkä tuntuu koulutuksellisesti helpolta tokoon verrattuna, mutta kisatyöskentely vaatii musta ihan erilailla aivokapasiteettia, muistamista ja keskittymistä ohjaalta kuin toko, ainakin näin uudelle rallyharrastajalle. Mulla on varmasti vielä paljon tekemistä ennen kuin alan tuntea itseni luottavaiseksi ja varmaksi radalla. Mulle tuli juuri äskettäin "Rally-tokoharrastajan opas" ja se tuli kyllä niin täydellisesti juuri meidän tarpeisiimme! Siitä saan helposti ja nopeasti päntättyä ja kerrattua kaikkea tuota itselleni uutta ja haastavaa, mikä liittyy sääntöihin ja kylttien ja radan suorittamiseen.

maanantai 27. elokuuta 2018

Riihimäen näyttely ja retkeilyä

Lauantaina 25.8. Oiva osallistui ensimmäiseen viralliseen näyttelyynsä junioriluokassa 9,5-kuisena, meidän kotikaupungin Riihimäen raviradalla. "Koko suku" oli tietenkin menossa siis myös mukana. :D Ennen kehää Oiva kävi tapansa mukaan kierroksilla kaikista lukemattomista koirista ja ihmisistä, joita se olisi halunnut tasapuolisesti pussailla. Oli kyllä toisaalta helppo myös saada yhdessätekemiseen mukaan kunhan aivan alun kovimmat kierrokset taittuivat meininkiä ihmetellessä.

Kehäesiintyminen meni mielestäni ihan kelvollisesti huomioiden minimaalinen näyttelykokemuksemme. Seisominen on alkanut sujua ja Oiva ymmärtää hienosti hälinässäkin pysyä paikoillaan kun asettelen sitä, joskin tuomarin tutkiminen on vielä liikaa tälle supersosiaaliselle kaverille ja sehän riehaantui siitä ihan täysin hetkeksi. :D Mutta asettui kyllä sitten taas seisomaan, kun tuomari meni sanelemaan arvostelua. Pakittaa kylläkin kevyesti yhä jonkin verran vetäen itseään vähän kasaan.

Juokseminen tuntui kehässä ihan kivalta ja siinä säästyttiin ihmeemmiltä häsellyksiltä, mutta sitten kuulin näkemyksen että kehä oli kovin pieni varsinkin Oivan kaltaiselle suurelle ja kovaa ja voimalla liikkuvalle koiralle. Tuskinpa ne Oivan liikeet pääsivät siinä täysin oikeuksiinsa kun kaarsin tiukasti pientä ympyrää Oiva melko lähellä. Kun katselin Oivan osuuden jälkeen kokeneempiä, niin koirat juoksivat paikoin tosi pitkällä edellä niin, että hihna tuli oikeasta kädestä. Oivakin on kyllä onneksi hiffannut hyvin, että kehäjuokseminen on aivan eri maailmansa tottelevaisuuteen nähden, sillä liikkeiden esiintuomisen kannalta on vihoviimeistä jos koira jää siihen kylkeen kiinni kyttäilemään naamaa tassuja nostellen. Se hienosti ja hallitusti pyrkii edelleni, ja pitää tämä mahdollisuus sille muistaa paremmin tarjota.

Oivan tulos oli lopulta ERI/1 ilman SA:ta. Olettaisin, että sillä on nyt joku vähän pehmeä nuoren koiran vaihe menossa, kun kokoa ja ulottuvuutta piisaa mutta tiivistyminen tulee vähän jälkijunassa. Tuomarin linja oli kyllä tiukka, ja siihen nähden ihan tyytyväinen tulokseen olen. Jotain muuten mun uusnoviisiudesta ja pitkään täydellisessä umpiossa elämisestä koiraharrastusten suhteen näyttelyssä kertoi, että mä ehdin jo iloita sertistä kun Oiva sai ERI:n ja vasta kun kehätoimitsija toi mulle arvostelun tajusin, että täähän oli tässä. :D Mutta hei, kun viimeksi kävin näyttelyissä kymmenen vuotta sitten oli vaihe kun ei jaettu SA:ta ja kaikki ERI:n saaneet pääsivät jatkoon. Voinette silti tämän myötä helposti uskoa, että esim. mun sukulaisuussuhteeni eivät kerro paljoakaan  meikäläisen näyttely yms. tietämyksestä, tai sanotaanko ainakaan tietojen ajantasaisuudesta. ;-)


Kouluttamisen kanssa olen viimeisen viikon aikana jälleen laiskotellut, mutta metsässä olemme retkeilleet senkin edestä. Meidän esikoiselle on nimittäin tullut nyt joku vaihe, että hän haluaisi metsään aivan jatkuvasti, vaikka vain juoksemaan yhtä polkua edestakaisin, ja hihkuu siellä into piukassa taukoamatta. Tässä vasta vaihe mieleeni, sillä aikaisemmin hän ei ole mitenkään erityisesti viihtynyt metsässä vaan pääasiassa ulkoilureissumme ovat suuntautuneet leikkipuistoihin. Muutenkin pidemmät ja hallitummat kävelyt tämän 2,5-vuotiaan kanssa ovat suhteellisen tuore juttu ylipäätään. Mutta siis nyt on aivan mahtava juttu, kun pystyn yhdistämään taaperon ja koiran liikuttamisen ja virikkeistämisen näin tehokkaasti, ja kaiken päälle vauva kulkee kivasti mukana kantorepussa nauttien läheisyydestä ja päiväunista siellä. Kyllä hykerryttää, kun ei tarvitse jatkuvalla sarjatykityksellä olla huolehtimassa kunkin huollettavan tarpeista erikseen, ja kaiken päälle viihdyn itsekin metsissä kävellen varttuneena näillä metsäretkillä mitä parhaiten.




Tokikaan taaperon kanssa ei kilometrejä niellä, mutta sen sijaan aikaa muuten kyllä saa metsässä uppoamaan. Oiva nauttii, kun saa juosta vapaana keppejä kantaen ja hepulikohtauksia saaden. Hienosti se kuitenkin ymmärtää olla pomppimatta taaperotyttöä päin, vaikka vieraiden kanssa onkin melkoinen sählä.



Kuvat eiliseltä makkaranpaistoreissulta Hyvinkäältä.

torstai 16. elokuuta 2018

Uuteen nousuun!

Kuulkaas, mä luulen että se reilu viikon takainen rimanalitus rallytokokurssilla oli täsmälleen sitä me kaivattiin! Semmoinen tymäkkä potku persuksille, että hei nyt oikeesti pitää välillä vähän treenatakin - edes sen minuutin siellä, toisen täällä. Ja niinpä me sitten teimmekin. Olen jotenkin tiedostamattani kesän aikana nostanut aivan ihmeelliseksi sen treenikynnyksen; että pitäisi todellakin ihan "treenatatreenata" lähtemällä autolla johonkin kentälle ja keskittyä 0,5-1 tunnin ajan vain ja ainoastaan Oivan treenaamiseen. Ja kaikkihan sen varmasti arvaavat miten älyttömän helposti pikkulapsiperheessä tämmöinen itseohjautuva treeni jää väliin. En siis asettanut itselleni mitään tällaisia treenitavoitteita, vaan todellakin tein juuri sen mistä kouluttajan kanssa oli puhe, eli aloin pitää taas nameja taskuissa ja siinä arjen lomassa, lastenrattaiden, taaperon touhujen ja kaiken keskellä, vahvistaa ihan pieniä juttuja minuutin siellä, toisen täällä. Jotenkin niin itsestäänselvää että tiettyjä asioita pitäisi jatkuvasti vahvistaa ihan tavallisessa arjessa, mutta silti sitä vaan tuudittautuu alitajuntaisesti "nääää, kyllä se jo osaa". Ja siinä kun huomasin, miten gutaa tämmöinen treeni tekee  murrosikäiselle koiralle niin innostuin sitten pitämään taas iltaisin vähän pidempiäkin treenisessioita lasten nukkuessa.

Jokojoko, rallytoko?
 Ekassa vähän pidemmässä omatoimitreenissä muistan tuskailleeni miten Oiva on taantunut paljon ihan perusjutuissa, kuten maahanmenossa ja paikallaolossa, mutta todella äkkiä ne sieltä ovat palautuneet taas mieliin. Ja tiedättekö, todella nopeasti viime viikolla katosi tuo tahmea haistelumeininki hyvin suureksi osaksi ja tilalle on löytynyt huomattavan paljon sitä vanhaa ei-murkkuikäistä, helposti motivoitavaa Oivaa, entistäkin vahvemmalla saalisvietillä höystettynä. Tietystikään en 1,5 viikon jälkeen uskalla vielä sanoa olevamme kuivilla vesillä noista pahimmista murkkuiluista, mutta niin hyvältä on tuntunut kyllä treenata Oivaa viime päivinä! Hieman murkkuikää edeltäviä aikoja alttiimpi häiriöille se kyllä edelleen on, mutta maa ei enää vedä nenää puoleensa painovoiman lailla vaan enemmän se on sellaista multitaskaamista. Työskennellessään Oiva katsahtelee salamannopeasti aina välillä yllättävien häriöiden suuntaan, mutta yhtä nopeasti ja yleensä myös omatoimisesti jatkaa siinä samalla intensiivisesti hommia mun kanssa jäämättä kiinni mihinkään häiriöön.

Yksi asia minkä uskon auttaneen treenien sujumisessa on ollut oman käytöksen tarkistaminen varsinaisten käskyjen välillä. Olen tottunut hakemaan Oivan huomiota ennen käskyjä sanomalla sen nimen tai jotain muuta epämääräistä, mutta varsinkin nimi on pahemman kerran ryvettynyt kotona lapsiarjessa. Touhutessamme sisällä koko konkkaronkka joudun valitettavasti  kevyen kaaoksen takia sanomaan aivan liian usein "Oiva ei..." ja näin ollen nimi ja muutamat muut ilmaisut ovat saaneet todella negatiivisen kaiun Oivan korvissa aiheuttaen treeneissä tahmailua ja reagoimattomuutta. Nyt olen ottanut tilalle huomiokäskyksi "katso"-käskyn, josta paljon myös palkkaan. On selvästi tärkeää muistaa palkata Oivaa paljon paitsi varsinaisista liikesuorituksista, myös sekä käskystä että ilman käskyä tapahtuvasta kontaktista liikkeiden välillä. Tämä takaa paljon paremman lähtökohdan varsinaisen työskentelyn aloittamiselle kun ei tarvitse huhuilla koiran huomiota turhaan.

Köyhän miehen Kolilla
Maanantaina rallytokokurssilla ei ollut nyt mitään rataa, vaan kouluttajan kanssa käytiin ihan yksittäin eri kylttejä, erityisesti alokasluokan houkutuskylttejä läpi (spiraalit ja pujottelut). Ihan yhtä hyvin Oiva ei siinä tehnyt mitä muuten on nyt väläytellyt, esim. kyttäili kovasti merkkejä tiputtaen kontaktin, mutta ihan toista joka tapauksessa mitä ensimmäisellä kerralla. Lisäksi se petrasi koko ajan ja kouluttajaosuuden jälkeen teki töitä ihan mahtavassa vireessä kokonaisen tunnin loppuun saakka harjoitellessani siinä omatoimisesti mm. temponmuutoksia. Tuli kyllä mielettömästi tiukkaa asiaa, niin paljon on ohjaajallakin kaikkea pientä muistettavaa kuten kylttien oikeaoppiset lähestymiset ym.

Tästä on hyvä jatkaa! Hieno mies Oivasta vielä kasvaa, ja oon vakuuttunut, että jonain päivänä me puhallamme ihan täysillä yhteen hiileen, varsinkin kun se on niin kokonaisvaltainen "match" juuri mulle. Fiilis siitä arjessa on myös niin älyttömän tärkeä ja kokonaiskuvaa määräävä tekijä, sillä harrastukset ovat "vain" harrastuksia, arkea eletään 24/7.

tiistai 7. elokuuta 2018

Perhekoiran ylistystä, koulutuksen kituvuoden purnausta

Otsikossapa tuli tämän hetkiset fiilikset Oivan suhteen tiivistetysti esille. Edellinen rallytokokurssi loppui heinäkuuhun mennessä. Sen jälkeen mökkeilimme joitakin päiviä perheen kanssa ilman koiria, ja sitten läjähtivätkin helteet. Olen ehdottomasti kesäihminen, mutta taisivat kyllä helteet sulattaa aivotkin kun oikein mitään muuta ei jaksanut ajatella ja tehdä kuin viettää aikaa vetten äärellä lasten kanssa. Ihanaahan se kyllä oli niin kauan kuin sitä kesti, ja tajusin, että uuden hienon rodun ja pennunkaan myötä mulla tuskin on koskaan paluuta sellaiseksi koiraharrastajaksi, joka olin kauan sitten ennen omaa perhettä. Silloin mulle oli täysin luontevaa täyttää kaikki kesäviikonloput ääriään myöten täyteen koiramenoilla, mutta nyt en sellaista kuuna kultaisena kesänä voisi kuvitellakaan. Ne lasten kanssa vietetyt hetket rannalla ja muissa yhteisissä kesän riennoissa ovat vaan niin korvaamattomia, etten mitenkään saata uhrata niitä suuressa määrin jollekin harrastukselle, en ainakaan vielä pitkiin aikoihin. Ja vaikka äidin omillekin harrastuksille löytyy kyllä kiihkeimmistäkin pikkulapsivuosista sijansa, niin kyllä selvät ja vahvat priorisoinnit varsinkin juuri näissä kesähommissa kertovat paljon myös perheelle. Pahoittelen, jos kuulostan hieman ylimieliseltä, mutta kun niin se vain menee.


Siirin viimeiset viikot olivat helteellä valitettavan raskaat, mutta Oiva sen sijaan ei ole ollut niistä moksiskaan. Se on hädin tuskin sisällä juuri läähättänyt, ja paahteessakin on hihnalenkkeillyt puuskuttamatta. Toki kaikki pidemmät lenkit olen säästänyt iltoihin, kun on viileämpää ja lapsetkin ovat nukkumassa. Treenaaminenkin jäi tosiaan lähinnä oman helteiden aikaansaaman velttouteni takia.

Heti kun oli vähän viileämpää, innostus muuhunkin kuin vedessä lillumiseen palasi, mukaan lukien Oivan kanssa touhuaminen. Meillä alkoi eilen uusi rallytokokurssi ja tulimme sinne Oivan kanssa aika puskasta repien, myöhässä ja pitkä treenitauko alla. Jonkinmoiseksi järkytyksekseni ensimmäisenä ohjelmassa oli alo-luokan rataantutustuminen, sillä ohjaaja halusi tämän avulla selvittää koirakoiden tason kun ihan alkeistason kurssista ei enää ollut kyse. Siinä meni kyllä sitten pasmat ihan sekaisin niin koiralta kuin ohjaajaltakin, ja Oivan suoritus meni alle kaiken arvostelun (vaikken toki yrittänytkään mennä rataa palkatta). Jo melko alkuvaiheessa se jotenkin hämmentyi ihan täysin yllättävästä tilanteesta, bongasi jonkun ihanan hajun nurmikentästä ja mä en meinannut saada en sitten millään sen päätä nousemaan sieltä! Ei minkäänlaista vastetta mihinkään hetkeen, uhhuh. Tuntui kamalalta muutenkin mennä sitä rataa ja Oiva varmasti aisti sen ja siksikin teki huonosti. Onneksi kouluttaja oli tosi ihana ja kannustava, ja loppujen lopuksi päätin kääntää tuon rimanalituksen voitoksemme.


Tämä oli hyvä muistutus siitä, miten erityisen tärkeää on nyt vahvistaa aivan perusasioita, kuten kontaktia, häiriöissä toimimista ja ylipäätään yhdessä tekemistä pahimman murrosiän tuoksinnassa, kun se ei oikeasti vaadi sitä että ihan treenaamalla lähdettäisiin treenaamaan. Rally on vielä siitä niin ihana laji, kun niitä juttuja ihan oikeasti voi vahvistaa vaikka leikkikentän reunalla taaperon tehdessä hiekkakakkuja ja vauvan nukkuessa rattaissa. Muutama minuutti, koira ja nameja, that's all I need. For real. Tai kuten ohjaaja vinkkasi, voisin ottaa koiran mukaan kauppareissuille ja ennen ostoksia tai ostosten jälkeen palkata pari minuuttia ihan pienistä jutuista kaupan häiriöiden äärellä.

Perimmäinen totuus kaikkien treenitaukojen ja muiden selitysten taustallakin on, että koulutuksessa Oivalla ei ole mikään helpoin vaihe meneillään. Se näyttäisi noudattavan varsin oppikirjamaisesti näitä nuoren koiran vaiheita: 8-16 vk iässä Oiva oli kuin pesusieni oppien naurettavan helposti ja tottuen kaikkeen mihin keksin sen totuttaa ja kontaktissa pentukurssin mallioppilas, 4-5 kk ikä oli hyvin nousujohteista ja kaikki motivoiminen ym. tuntui helpolta kuin heinänteko, ja siinä puolen vuoden iän tienoilla murkkuiän kynnyksellä alkoivat varsinkin koirien hajut nurmikentällä kiinnostaa entiseen nähden aivan suhteettoman paljon ja muutenkin häiriöherkkyys on kesän aikana yhä vain lisääntynyt. Mutta niinhän sitä olen lukenut ja kuullut kerrottavan, että tämä 6 kk - 1,5 v ikä on koirankoulutuksessa haastavinta aikaa, monille eräänlainen kituvuosi, ja uroksilla vielä korostuneemmin. Nyt tarvitaan rutkasti ymmärrystä ja uskoa murkkua kohtaan, paljon aikaa aivan perusasioiden äärellä mutta toisaalta jonkin verran voi jo myös vaatia. Kaikkea haistelua ja muuta perseilyä ei tarvitse hyväksyä ja kiltisti odottaa namit kourassa, että milloinkohan sen koiran alkaa taas tehdä mieli makkaraa.


Muuna kuin motivoimisen haasteina treeneissä tuo murkkuikä ei Oivassa ole kuitenkaan näkynyt, ja se on edelleen perhekoirana ihan 10+. Se ei ole mörköillyt juuri mitään ja edelleen ihan rautahermoinen jokapäiväisessä arjessamme. Oivaa luotettavampaa koiraa pienten lasten pariin saisi kyllä hakemalla hakea, ja syvästi kiitollisena otan vastaan kaiken sen avoimuuden ja kärsivällisyyden kun elämä tuon uhmaikäisen kanssa on tällä hetkellä lievästi sanottuna haastavaa. Silmät saisi olla selässäkin ja tuntuu, että asiallinen käyttäytyminen vauvan ja Oivan kanssa ei vaan mene perille ei sitten millään, mutta uskollisesti jaksaa Oiva tuosta riiviöstäkin tykätä. Vaikka neitimme kaiken päälle vielä tuntuu hienona prinsessana inhoavan Oivaa sisällä komentaen sitä kaikesta aivan mitättömästä ja suuttuen välillä ihan jo sen pelkästä rauhallisesta hengailusta parin metrin säteellä. Hohhoijaa. Ulkona noillakin on kuitenkin hetkensä, ja tyttö on mm. alkanut suunnattomasti kiinnostua koirankoulutuksesta haluten aina antaa Oivalle nameja.

Vauva ja Oiva ovat myös kesän aikana alkaneet kiinnostua toisistaan, ja Oiva haluaisi usein mennä innokasta uutta kaveriaan nuolemaan. Se ei kuitenkaan ikinä häsellä ja sählää vauvan kanssa kuten vieraita tervehtiessään.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista





In memoriam

FIN MVA TK2 Adamant's Sweet Dreams 'Siiri'
3.1.2004 - 25.7.2018

Vielä en löydä sanoja, ehkä myöhemmin. Onneksi joku muu on jo kirjoittanut suunnilleen kaiken sen, mitä kiteytyi Siirin viimeiseen päivään.






Armo (Apulanta)

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää 

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Rally-tokoa ja pohdintaa vireensäätelystä koulutuksesta

Tuo rally-tokokurssi on kyllä siitäkin niin mukava, että sen myötä saa ihanasti väriä ja vaihtelua omatoimisiin treeneihin kursseilla käytyjen asioiden myötä! Kuluneen viikon aikana olemme harjoitelleet itsenäisissä treeneissämme Oivan kanssa ensimmäisen kerran uusia juttuja eli takaakiertoa ja seuraamista kartioiden lomitse pujotellen, ja uudetkin kyltit ovat jo tulleet ohjelmistoon. ;-) Oiva oppii kyllä edelleen hirvittävän nopeasti uusia asioita kun sille vaan jaksaa opettaa eikä jämähdä vanhaan. Toko/tottis-jutuista olemme harjoitelleet lähinnä luoksetuloa ja noutoa. Nouto on nykyään lähes valmis liike: asettelen kapulan maahan pitäen Oivaa pannasta kiinni ja se tuo sen mulle siitä eteen tuo-käskyllä. Myös luoksetulo on tietyllä tapaa valmistunut: pitkään harjoittelimme pelkkiä vauhtiluoksetuloja (lelupalkka täysillä luoksetulosta taakse), joihin sitten yhdistin eteenohjauksen. Ei vaatinut kuin muutaman toiston ohjaten niin Oiva jo ihan itse tarjosi eteentuloa vauhdikkaan luoksetulon päätteeksi! Mieletöntä, meillä on ensimmäinen lähes kisakelpoinen liike!

Nyt toisella kurssikerralla tuli liuta uusia rally-kylttejä käsittelyyn. Koska rally on tosiaan mullekin täysin uusi laji, ajattelin hyödyntää tätä blogia omaan oppimiseen ja vähän kirjoitella jotain jokaisesta kyltistä, niin jäävät paremmin mieleen. :)

Käännös vasempaan oli selvästi vaikeampi, sillä Oiva ei juurikaan osaa käyttää takapäätään vasemmalle käännöksistä ja pyrkii voimakkaasti eteenpäin. Yritän palkkailla aina kun näen Oivan tekevän töitä takapäällään.

Ympyrä on luonnollisesti jatkoa 270:n asteen käännöksille. Loistavaa takapään käyttöharjoitusta. Kyllä nuo menevät, mutta sujuvasta paikallaan kääntymisestä ollaan vielä kaukana.


Tämä sujui hienosti! Tietenkään en vielä odota Oivan tekevän täyttä pujottelua palkan saamiseksi, vaan palkkasin aika tiuhaan liikkeessä.
Tämä on ihan tuttua huttua seuraamisesta, oikeastaan koko seuraamisemme perusta eli perusasennosta perusasentoon siirtyminen.
Tää on niin kiva kun Oiva osaa hienosti tuon eteentulon! Niin napakoita ja sujuvia eteentuloja, Oiva ei tarvi juurikaan edes käsiohjausta alun jälkeen. Ensimmäisessä vaiheessa otan vielä pienen apuaskeleen ja hieman ohjaan kädellä.



Tutustuttuamme näihin kyltteihin harjoittelimme niitä lopuksi kolmen kyltin ratoina. Olen todella tyytyväinen Oivan suoriutumiseen, vaikka tokikaan en ilman kohtuullisen tiheää palkkausta vaatinut sitä kylttisarjoja vielä tekemään.

Kaikkiaan Oivan vire oli aika samanlainen kuin viimeksi: se kuumui älyttömästi muista koirakoista ja oli suorastaan ärsyttävä pölvästi ennen tuntia, mutta keskittyi kuitenkin täysillä kun sen aika oli ja teki tosi intensiivisesti käskyn alla töitä. Tosin nyt oltiin nurmikentällä, jota Oiva paljon ilman käskyä haisteli nurmea. No, periaatteessahan se on ilman käskyä vapaa hengaamaan rennosti, mutta tiheästi lennosta palkatessa ärsyttävää kun pitää aina hakea huomiota uudestaan ja uudestaan pään painuessa namin syömisen jälkeen kohti nurmea. Käskyn alla ei kuitenkaan yrittänyt vastaavaa.

On tää rallytoko kyllä niiiiiiin kivaa, ja täydellinen laji meille sikälikin, kun kylttien teknistä suoritusta on niin helppo harjoitella ohimennen milteinpä missä vaan! Tykkään! Joku aika sitten kauhistelin miten suuressa osassa seuraaminen on rallyssa, kun  ongelmana silloin oli kontaktin tippuminen ja vauhdin hidastuminen nopeasti käskynkin alla. Mutta se oli vaan joku vaihe, joka korjaantui lelupalkalla (josta myöhemmin tässä tekstissä), ja myös tämän kurssin myötä tullut ahkera seuraamisen palkkaaminen "lennosta" liikkeessä tuntuu toimivan meillä todella hyvin. Oiva alkaa muuten todella herkästi ennakoimaan perusasentoa. Vaikka rallyssa ei olla seuraamisen suhteen likimainkaan niin tarkkoja kuin tokossa, niin mä en kuitenkaan kykene itse hyväksymään mitään välimuotoseuraamista jossa paikka seilaa ja kontakti tipahtelee. Musta se ei ole missään nimessä reilua koirallekaan, että välillä vaaditaan priimaa seuraamista ja joskus riittää vähän sinnepäinkin.

Yleisellä tasolla olen paljon päässäni pohdiskellut viime kuukausina koirankoulutukseen liittyvää vireensäätelyä. Erityisesti tätä pohdintaa buustasi kuukausi sitten päivässä ahmimani Salme Mujusen Saalisvietti koiraharrastuksessa -kirja, joka sisälsi valtavasti hyvää asiaa paitsi saalisvietistä ja sen hyödyntämisestä koirankoulutuksesta, myös yleistä asiaa viettikoulutuksesta ja vireenhallinnasta. Mukavaa vastapainoa sille operantille "namikoulutukselle", joka tuntuu nykyään olevan vallalla varsinkin kun koiria koulutetaan ilman kilpailutavoitteita. Tässä kohtaa haluaisinkin hieman kyseenalaistaa sitä ajatusta, että kaikessa koirankoulutuksessa tie ylimpään onneen löytyy hokemasta "vahvistetiheys, kriteeri ja ajoitus" sekä puolesta kilosta namipaloja per koulutussessio. Suoritusvarmuuden uskotaan löytyvän ennen kaikkea noista yhdistettynä miljoonaan ja yhteen toistoon kymmenissä erilaisissa ympäristöissä nameilla palkaten.

En mä yleistämisen merkitystä ole kiistämässä, mutta jotenkin koiran palkkion laadun, koiran motivaation ja suoritusvireen merkitys jää tässä sen namipalavuoren alle. Palkkion laatu kyllä tiedostetaan teoriassa, mutta vaikka kuinka hoetaan "koira päättää mikä siitä on palkitsevaa" niin silti virettä nostattavaa lelupalkkaa ei kuitenkaan uskalleta, haluta tai osata käyttää, tai pelätään kuollakseen, että koira stressaantuu välittömästi kun silmät alkavat kiilua lelun näkemisen seurauksena. Ymmärrän toki, että ilman kilpailutavoitteita muuten kelpo tottelevaisuussuoritusta ei tarvitse viilata vietikkään näyttäväksi saalispalkalla. Kuitenkin sopii miettiä josko se arkitottelevaisuutta harjoitteleva koirakin yksinkertaisesti vain toimisi paremmin ja luotettavammin lelu- kuin namipalkalla koska lelut nyt siitä vain ovat niin hirvittävän paljon hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin joku pikkuinen suupala vaikka kuinka olisi superherkkua?

Oivan kanssa tämä palkan luoman vireen ja motivaation merkitys on tullut todella keskeiseksi muutamissa tärkeissä liikkeissä, kuten seuraamisessa ja luoksetulossa. Muutama kuukausi sitten ihmettelin, kun Oiva hiiviskelee "sivu"-käskyllä paikallaolosta luokseni, harvoin edes lähtien ekalla käskyllä vaikka muutoin olisin pitänyt sen työskentelyvirettä hyvänä ja vaikka perusasennossa oli jo tuolloin alla valtavasti onnistuneita toistoja lähellä. Sitten keksin kokeilla toko/pk-luoksetuloa ihan tavallisella arkikäskyllämme "tänne". Ja kas vain, meillä löytyi kuin löytyikin välittömästi upea, vauhdikas ja sata kertaa luotettavampi luoksetulo! Uskon, että tämä johtui puhtaasti eroissa palkkaustavassa. Sivu-käskystä olen palkannut n. 95 %:sti namilla, kun taas arkiluoksetulosta 95 %:sti lelun heittämisellä aivan pikkupennun ensimmäisten alkeistreenien jälkeen. Vaikka Oiva ei ikinä, koskaan nyrpistä nameille nenäänsä, niin silti ero vauhdissa ja suoritusvarmuudessa on aivan huikea. Vaikka nami kuin nami kelpaa vaikka aterian päälle, niin mikään ei yksinkertaisesti voita noutamista ja leluilla leikkimistä.

Hieman vastaavaa ilmiötä ihmettelin samoihin aikoihin seuraamisessa: katse vaan kertakaikkiaan oli jossain vaiheessa altis tipahtamaan jo alkuunsa, vaikka kuinka kaiken teorian ja toistojen perusteella homman olisi pitänyt sujua varmemmin. Sitten aloin palkata säännöllisesti liikkeellelähdöistä ja suorista seuraamispätkistä leluilla eteenpäin, ja johan löytyi tekemiseen toisenlainen varmuus ja intensiteetti. Edelleen nami toimii aina todella hyvin kun hiotaan tekniikkaa lähellä ohjaajaa ja ilman ihmeempää kestoa, mutta heti kun kuvaan tulevat askelluksen vauhti, etäisyys ja kesto tai joku niistä, niin lelut on parempi kaivaa taskusta. Olenkin kokenut hyväksi taktiikaksi palkata seuraamista joka kerta muutaman kerran lelulla silloin, kun sitä muutenkin treenataan. Tämä ehkäisee myös mm. kaikkea ennakointia suorilla pätkillä, sillä Oiva tuntuu sellaiselle olevan hyvin altis.

Toki on huomioitava, että Oivan hermorakenteen ja saalisvietin yhdistelmä kestää ilman "ylivuotoja" runsaankin leluilla palkkaamisen. Kaikilla ei näin välttämättä ole, ja muutaman pallonheiton jälkeen saattaa tekniikan hiominen muodostua haastavaksi, tulla ääntelyä tms. Ja toisaalta joku koira yksinkertaisesti voi olla niin sika-ahne, että myös nameilla päästään vastaaviin lopputuloksiin mitä Oivalla leluilla. Ja toisaalta jos Oivan vire on jo valmiiksi jostain muusta syystä hyvin korkea (ne  muut koirakot ja "hc-treenitilanne"...), niin silloin ei lelupalkkaa välttämättä tarvitakaan eikä kannatakaan käyttää tyhjän kentän malliin. Mutta siinäpä se koirankoulutuksen tärkein juttu piileekin: oma koira on opittava tuntemaan läpikotaisin eri tilanteissa ja valittava keinot sen mukaan menemättä sokeasti jonkun tietyn metodin tai teorian mukaan.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Loppukuun kootut: match show, muun elämän kaaosta ja rally-tokoa

Huh, elämä on ollut viime aikoina semmoista, ettei toivoakaan syventyä minkään blogitekstin kirjoittamiseen! Mistäköhän sitä aloittaisi? No, koitetaan mennä aikajärjestyksessä alkaen siitä mihin viimeksi jäätiin.

Kuukausi sitten elin "kuumaa koirakautta" ja höyrysin kaikista mahdollisista harrastuslajeista sen minkä kerkesin. Samoihin aikoihin alkoivat nämä upeat, alati kesäistyvät ilmat ja torstaina 10.5. sain houkuteltua muun perheen viettämään kaunista loppukevään päivää Lahden Pientä Vesijärveä ympäröivään kauniiseen miljööseen - match shown merkeissä. :D Paikalle saavuttuamme Oiva tapansa mukaan kävi aika kuumana muista koirista ja ihmisistä, mutta hienosti kyllä aina keskittyi kuuntelemaan mua kun vain suinkin pyysin. Ensimmäinen rundi Oivan kanssa kehässä oman parin kanssa meni kuitenkin aika säheltämiseksi korkean vireen vuoksi: seisominen ei onnistunut, häsäämistä juostessa ym. Saimme ansaitusti sinisen nauhan. Kuitenkin kehien edetessä Oiva petrasi ja päästi kauniit liikkeensä vapaalla hihnalla valloilleen. Lopulta voitimme siniset pennut, ja pentujen BIS-kehässä Oiva oli kolmas.

Kuvat: Jenni Niittylä
Laitoin tuon seisomakuvan esille ylle lähinnä sen takia, että voisin havainnollistaa Oivan edustavuutta liikkeessä vs. seistessä. Me ei vaan vieläkään kunnolla osata, taas tunsin itseni niin täyssähläksi yrittäessäni saada Oivaa seisomaan... Anteeksi mutta saisko tässä kohtaan vähän rutista ja valittaa, kuinka hirvittävän paljon helpompaa se on iskeä vaan koira itse oikeaan asentoon ja venyttää, vanuttaa ja kannatella joka suunnalta sopivasti. :D :D (Moi vaan springeri-ihmiset.) No, onneksi tässä on aikaa treenata ennen ensimmäisiä juniorikoitoksia!

Treenipuolella olin noihin aikoihin saakka pitkään treenannut säännöllisesti tokotyyppistä treeniä, mutta aloin kyseenalaistamaan juuri noihin aikoihin sen mielekkyyttä. Mä kun edelleen painotan, että mulla ei ole minkäänlaista kirkasta kilpailutavoitetta missään, varsinkaan nimenomaisesti juuri tokossa, vaan tärkeintä on se mukava yhdessätekeminen. Miksi sen yhdessä tekemisen pitää olla juuri tokoa, kun koiran kanssa voi touhuta niin paljon muutakin? Samojen asioiden päivästä toiseen toistaminen sitä paitsi muutenkaan ei ole hedelmällisin tapa treenata, vaan alkaa helposti maistua vähän puulta.

Pienen Vesijärven rannalla

Niinpä tokotyyppinen treeni jäi hetkeksi kokonaan, ja innostuin tekemään Oivan kanssa esine-etsinnän alkeistreenejä. Lähtökohta näihin Oivalla on hyvä, kun tällä sileäkarvaisella skotlanninnoutajalla on valmiina jo vahva esinemotivaatio: se rakastaa yli kaiken noutaa kaikkea mahdollista ja leikkiä esineillä mun kanssa. Kuitenkin huomasin nopeasti, että hajutyöskentelypäs ei tulekaan ollenkaan niin itsestään kuin muu noutaminen, ja hetken asiaa pohdiskeltuani tulin siihen lopputulokseen, että no ei todellakaan ihme! Esineiden etsiminenhän vastaa koiran ruuanhankinnan viettiketjussa riistaviettiä, joka puuttuu Oivalta ihan tyysten, kun taas esineisiin kohdistuva saaliin jahtaamisvietti sillä on hyvin vahvana. Tuo hajutyöskentely "saaliin" löytyämiseksi lieneekin sellainen juttu, joka tuleekin ei riistaviettiseltä koiralta paljolti harjoittelun kautta. Oiva tarvitsee yksinkertaisesti treeniä ja opastusta sen hokaamiseen, että se voi nenällään löytää itselleen mieluisia asioita, ihan alkaen namien piilottelusta. Tämä poikkeaa paljon springereistä, joille hajumaailma on niin keskeinen osa pääkopan tapahtumia.

Todella hauskoja esineiden etsimisharjoitukset kuitenkin ovat Oivasta olleet, kunhan en ole tehnyt sitä liian vaikeaksi jolloin mielenkiinto etsimiseen katoaa. Toistaiseksi olen ihan vain heittänyt esineitä Oivan nähden piiloon etsittäväksi, en mitään sen ihmeellisempää.

Match showssa
No, koiratouhuni taukosivatkin siinä sitten, kun mies sairastui äkillisesti keuhkokuumeeseen ja joutui lähes viikoksi sairaalaan. Samaan aikaan lapset sairastelivat, itse kärsin pahasta päänsärystä jne. joten murhetta riitti. Mä koitin siinä sitten pyörittää pääosin yksin arkea lasten kanssa, ja luonnollisestikaan siinä ei paljon treenailtu tai oikein edes kunnon lenkeille päästy kun tuota mukaanotettavaa kööriä oli niin paljon. Sitten tulivat vielä imetysongelmat ja koska asia on mulle tärkeä, niin tuli aika paljon linnoittauduttua sisätiloihin kiinni vauvaan imetyksen takia. Muutenkin arkemme on muuttunut sikäli huhtikuisesta, että vauva ei enää nuku lainkaan kunnolla pysähtyneissä vaunuissa, joten mistään treeneistä vaunulenkkien yhteydessä on enää turha haaveillakaan. Ylipäätään nuo vaunulenkit ovat jääneet pois rutiineista, ja olen siirtänyt koirien lenkityksen pääasiassa iltaan lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan kun vauvakin vetelee nykyään niin sikeää unta kahdeksan jälkeen tuntikaupalla. Tällöin pääsen lähtemään paremmin paikkoihin, joissa pystyn pitämään koiria vapaana ja hihnalenkit ovatkin nykyään selvästi vähemmistössä.

Oivan treenejä aloin palautella arkeen kuitenkin vasta tällä viikolla, ja voi sitä riemua! Selkeästi kyllä huomaa treenaamattomuuden siinä, että Oiva on huomattavasti rasittavampi hihnalenkeillä ilman treenejä. :D Pompottaa, roikkuu Siirin kaulassa, hakee huomiota, repii hihnaa ym. siihen malliin, että nyt kyllä tarttis jotain yhdessä tehdä. Vaikka onhan se toki muutenkin vielä tuommoinen höppänä nuorukainen hepuleineen, ja sellainen saa kaikin mokomin ollakin. Edelleen joka päivä nautin suunnattomasti tästä tasapainosta: sisällä Oiva on niin rauhallinen ja helppo, mutta aina täynnä intoa ja yhdessä tekemisen riemua jos suinkin jonnekin ulko-ovesta lähdetään. Mieskin sanoi joku kerta, että "on tämä kyllä hyvä niin hyvä eläin, miten oikein tämmöisen löysitkin?" ja se on varmaan suurin kunnia, jonka mikään koira ikinä voi mun "koulimalta" entiseltä koirien inhoajalta saada. :D

Eilen alkoi sitten pitkään odottamani rallytoko-kurssi, ja voi miten mukavaa olikaan saada pitkästä aikaa irtauduttua peruskotiarjesta niin täysin! Oiva kävi ennen harjoitusten alkua todella kierroksilla kun emme pitkään aikaan olleet olleet missään muita koiria käsittävässä tilaisuudessa tai paikassa; vinkui, haukkui ja sähläsi. Kuitenkin heti kun oli aika siirtyä tekemisen pariin ääni kellossa muuttui ihan täysin: se hiljeni kokonaan ja keskittyi yhdessä tekemiseensä ihan täpöllä ottamatta minkäänlaista häiriötä muista. Se pääsi loistamaan sillä ensimmäisen kerran tehtävät olivat varsin helppoja: kontaktikävelyä kartioiden lomitse pujotellen, käden koskettamista, eteentuloa, maahanmenoa ja lopuksi uutena asiana harjoiteltiin hieman edestä takaa sivulle tulemista.

Mä oon paljon miettinyt, että Oivan vire yhdessätekemisessä on käsittämätöntä kyllä jotenkin erityisen mainio aina kun muita koirakoita on lähettyvillä. Voikohan olla, että sen muista koirista ja ihmisistä nouseva vire kanavoituu lopulta täysin yhdessätekemiseen sen tajutessa että nyt ei vaan pääsekään niitä muita moikkaamaan. Erona tyhjän kentän vireeseen vastaavissa treenitilanteissa on, ettei Oiva tarvitse leluja yhtään vireen nostamiseen kun taas siellä tyhjällä kentällä Oiva joskus pelkällä namipalkalla vähän laiskistuu alkaen haistella maata helpommin ym. Muiden koirakoiden läsnäollessa vire puolestaan laskee korkeuksista juuri täydelliseksi nameilla: keskittyneeksi ja hiljaiseksi mutta kuitenkin pysyy tietyllä tapaa "vietikkäänä" ja intensiivisenä.

Tästä on hyvä jatkaa kohti mukavampia aikoja ja kesän treenejä!