lauantai 9. kesäkuuta 2018

Rally-tokoa ja pohdintaa vireensäätelystä koulutuksesta

Tuo rally-tokokurssi on kyllä siitäkin niin mukava, että sen myötä saa ihanasti väriä ja vaihtelua omatoimisiin treeneihin kursseilla käytyjen asioiden myötä! Kuluneen viikon aikana olemme harjoitelleet itsenäisissä treeneissämme Oivan kanssa ensimmäisen kerran uusia juttuja eli takaakiertoa ja seuraamista kartioiden lomitse pujotellen, ja uudetkin kyltit ovat jo tulleet ohjelmistoon. ;-) Oiva oppii kyllä edelleen hirvittävän nopeasti uusia asioita kun sille vaan jaksaa opettaa eikä jämähdä vanhaan. Toko/tottis-jutuista olemme harjoitelleet lähinnä luoksetuloa ja noutoa. Nouto on nykyään lähes valmis liike: asettelen kapulan maahan pitäen Oivaa pannasta kiinni ja se tuo sen mulle siitä eteen tuo-käskyllä. Myös luoksetulo on tietyllä tapaa valmistunut: pitkään harjoittelimme pelkkiä vauhtiluoksetuloja (lelupalkka täysillä luoksetulosta taakse), joihin sitten yhdistin eteenohjauksen. Ei vaatinut kuin muutaman toiston ohjaten niin Oiva jo ihan itse tarjosi eteentuloa vauhdikkaan luoksetulon päätteeksi! Mieletöntä, meillä on ensimmäinen lähes kisakelpoinen liike!

Nyt toisella kurssikerralla tuli liuta uusia rally-kylttejä käsittelyyn. Koska rally on tosiaan mullekin täysin uusi laji, ajattelin hyödyntää tätä blogia omaan oppimiseen ja vähän kirjoitella jotain jokaisesta kyltistä, niin jäävät paremmin mieleen. :)

Käännös vasempaan oli selvästi vaikeampi, sillä Oiva ei juurikaan osaa käyttää takapäätään vasemmalle käännöksistä ja pyrkii voimakkaasti eteenpäin. Yritän palkkailla aina kun näen Oivan tekevän töitä takapäällään.

Ympyrä on luonnollisesti jatkoa 270:n asteen käännöksille. Loistavaa takapään käyttöharjoitusta. Kyllä nuo menevät, mutta sujuvasta paikallaan kääntymisestä ollaan vielä kaukana.


Tämä sujui hienosti! Tietenkään en vielä odota Oivan tekevän täyttä pujottelua palkan saamiseksi, vaan palkkasin aika tiuhaan liikkeessä.
Tämä on ihan tuttua huttua seuraamisesta, oikeastaan koko seuraamisemme perusta eli perusasennosta perusasentoon siirtyminen.
Tää on niin kiva kun Oiva osaa hienosti tuon eteentulon! Niin napakoita ja sujuvia eteentuloja, Oiva ei tarvi juurikaan edes käsiohjausta alun jälkeen. Ensimmäisessä vaiheessa otan vielä pienen apuaskeleen ja hieman ohjaan kädellä.



Tutustuttuamme näihin kyltteihin harjoittelimme niitä lopuksi kolmen kyltin ratoina. Olen todella tyytyväinen Oivan suoriutumiseen, vaikka tokikaan en ilman kohtuullisen tiheää palkkausta vaatinut sitä kylttisarjoja vielä tekemään.

Kaikkiaan Oivan vire oli aika samanlainen kuin viimeksi: se kuumui älyttömästi muista koirakoista ja oli suorastaan ärsyttävä pölvästi ennen tuntia, mutta keskittyi kuitenkin täysillä kun sen aika oli ja teki tosi intensiivisesti käskyn alla töitä. Tosin nyt oltiin nurmikentällä, jota Oiva paljon ilman käskyä haisteli nurmea. No, periaatteessahan se on ilman käskyä vapaa hengaamaan rennosti, mutta tiheästi lennosta palkatessa ärsyttävää kun pitää aina hakea huomiota uudestaan ja uudestaan pään painuessa namin syömisen jälkeen kohti nurmea. Käskyn alla ei kuitenkaan yrittänyt vastaavaa.

On tää rallytoko kyllä niiiiiiin kivaa, ja täydellinen laji meille sikälikin, kun kylttien teknistä suoritusta on niin helppo harjoitella ohimennen milteinpä missä vaan! Tykkään! Joku aika sitten kauhistelin miten suuressa osassa seuraaminen on rallyssa, kun  ongelmana silloin oli kontaktin tippuminen ja vauhdin hidastuminen nopeasti käskynkin alla. Mutta se oli vaan joku vaihe, joka korjaantui lelupalkalla (josta myöhemmin tässä tekstissä), ja myös tämän kurssin myötä tullut ahkera seuraamisen palkkaaminen "lennosta" liikkeessä tuntuu toimivan meillä todella hyvin. Oiva alkaa muuten todella herkästi ennakoimaan perusasentoa. Vaikka rallyssa ei olla seuraamisen suhteen likimainkaan niin tarkkoja kuin tokossa, niin mä en kuitenkaan kykene itse hyväksymään mitään välimuotoseuraamista jossa paikka seilaa ja kontakti tipahtelee. Musta se ei ole missään nimessä reilua koirallekaan, että välillä vaaditaan priimaa seuraamista ja joskus riittää vähän sinnepäinkin.

Yleisellä tasolla olen paljon päässäni pohdiskellut viime kuukausina koirankoulutukseen liittyvää vireensäätelyä. Erityisesti tätä pohdintaa buustasi kuukausi sitten päivässä ahmimani Salme Mujusen Saalisvietti koiraharrastuksessa -kirja, joka sisälsi valtavasti hyvää asiaa paitsi saalisvietistä ja sen hyödyntämisestä koirankoulutuksesta, myös yleistä asiaa viettikoulutuksesta ja vireenhallinnasta. Mukavaa vastapainoa sille operantille "namikoulutukselle", joka tuntuu nykyään olevan vallalla varsinkin kun koiria koulutetaan ilman kilpailutavoitteita. Tässä kohtaa haluaisinkin hieman kyseenalaistaa sitä ajatusta, että kaikessa koirankoulutuksessa tie ylimpään onneen löytyy hokemasta "vahvistetiheys, kriteeri ja ajoitus" sekä puolesta kilosta namipaloja per koulutussessio. Suoritusvarmuuden uskotaan löytyvän ennen kaikkea noista yhdistettynä miljoonaan ja yhteen toistoon kymmenissä erilaisissa ympäristöissä nameilla palkaten.

En mä yleistämisen merkitystä ole kiistämässä, mutta jotenkin koiran palkkion laadun, koiran motivaation ja suoritusvireen merkitys jää tässä sen namipalavuoren alle. Palkkion laatu kyllä tiedostetaan teoriassa, mutta vaikka kuinka hoetaan "koira päättää mikä siitä on palkitsevaa" niin silti virettä nostattavaa lelupalkkaa ei kuitenkaan uskalleta, haluta tai osata käyttää, tai pelätään kuollakseen, että koira stressaantuu välittömästi kun silmät alkavat kiilua lelun näkemisen seurauksena. Ymmärrän toki, että ilman kilpailutavoitteita muuten kelpo tottelevaisuussuoritusta ei tarvitse viilata vietikkään näyttäväksi saalispalkalla. Kuitenkin sopii miettiä josko se arkitottelevaisuutta harjoitteleva koirakin yksinkertaisesti vain toimisi paremmin ja luotettavammin lelu- kuin namipalkalla koska lelut nyt siitä vain ovat niin hirvittävän paljon hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin joku pikkuinen suupala vaikka kuinka olisi superherkkua?

Oivan kanssa tämä palkan luoman vireen ja motivaation merkitys on tullut todella keskeiseksi muutamissa tärkeissä liikkeissä, kuten seuraamisessa ja luoksetulossa. Muutama kuukausi sitten ihmettelin, kun Oiva hiiviskelee "sivu"-käskyllä paikallaolosta luokseni, harvoin edes lähtien ekalla käskyllä vaikka muutoin olisin pitänyt sen työskentelyvirettä hyvänä ja vaikka perusasennossa oli jo tuolloin alla valtavasti onnistuneita toistoja lähellä. Sitten keksin kokeilla toko/pk-luoksetuloa ihan tavallisella arkikäskyllämme "tänne". Ja kas vain, meillä löytyi kuin löytyikin välittömästi upea, vauhdikas ja sata kertaa luotettavampi luoksetulo! Uskon, että tämä johtui puhtaasti eroissa palkkaustavassa. Sivu-käskystä olen palkannut n. 95 %:sti namilla, kun taas arkiluoksetulosta 95 %:sti lelun heittämisellä aivan pikkupennun ensimmäisten alkeistreenien jälkeen. Vaikka Oiva ei ikinä, koskaan nyrpistä nameille nenäänsä, niin silti ero vauhdissa ja suoritusvarmuudessa on aivan huikea. Vaikka nami kuin nami kelpaa vaikka aterian päälle, niin mikään ei yksinkertaisesti voita noutamista ja leluilla leikkimistä.

Hieman vastaavaa ilmiötä ihmettelin samoihin aikoihin seuraamisessa: katse vaan kertakaikkiaan oli jossain vaiheessa altis tipahtamaan jo alkuunsa, vaikka kuinka kaiken teorian ja toistojen perusteella homman olisi pitänyt sujua varmemmin. Sitten aloin palkata säännöllisesti liikkeellelähdöistä ja suorista seuraamispätkistä leluilla eteenpäin, ja johan löytyi tekemiseen toisenlainen varmuus ja intensiteetti. Edelleen nami toimii aina todella hyvin kun hiotaan tekniikkaa lähellä ohjaajaa ja ilman ihmeempää kestoa, mutta heti kun kuvaan tulevat askelluksen vauhti, etäisyys ja kesto tai joku niistä, niin lelut on parempi kaivaa taskusta. Olenkin kokenut hyväksi taktiikaksi palkata seuraamista joka kerta muutaman kerran lelulla silloin, kun sitä muutenkin treenataan. Tämä ehkäisee myös mm. kaikkea ennakointia suorilla pätkillä, sillä Oiva tuntuu sellaiselle olevan hyvin altis.

Toki on huomioitava, että Oivan hermorakenteen ja saalisvietin yhdistelmä kestää ilman "ylivuotoja" runsaankin leluilla palkkaamisen. Kaikilla ei näin välttämättä ole, ja muutaman pallonheiton jälkeen saattaa tekniikan hiominen muodostua haastavaksi, tulla ääntelyä tms. Ja toisaalta joku koira yksinkertaisesti voi olla niin sika-ahne, että myös nameilla päästään vastaaviin lopputuloksiin mitä Oivalla leluilla. Ja toisaalta jos Oivan vire on jo valmiiksi jostain muusta syystä hyvin korkea (ne  muut koirakot ja "hc-treenitilanne"...), niin silloin ei lelupalkkaa välttämättä tarvitakaan eikä kannatakaan käyttää tyhjän kentän malliin. Mutta siinäpä se koirankoulutuksen tärkein juttu piileekin: oma koira on opittava tuntemaan läpikotaisin eri tilanteissa ja valittava keinot sen mukaan menemättä sokeasti jonkun tietyn metodin tai teorian mukaan.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Loppukuun kootut: match show, muun elämän kaaosta ja rally-tokoa

Huh, elämä on ollut viime aikoina semmoista, ettei toivoakaan syventyä minkään blogitekstin kirjoittamiseen! Mistäköhän sitä aloittaisi? No, koitetaan mennä aikajärjestyksessä alkaen siitä mihin viimeksi jäätiin.

Kuukausi sitten elin "kuumaa koirakautta" ja höyrysin kaikista mahdollisista harrastuslajeista sen minkä kerkesin. Samoihin aikoihin alkoivat nämä upeat, alati kesäistyvät ilmat ja torstaina 10.5. sain houkuteltua muun perheen viettämään kaunista loppukevään päivää Lahden Pientä Vesijärveä ympäröivään kauniiseen miljööseen - match shown merkeissä. :D Paikalle saavuttuamme Oiva tapansa mukaan kävi aika kuumana muista koirista ja ihmisistä, mutta hienosti kyllä aina keskittyi kuuntelemaan mua kun vain suinkin pyysin. Ensimmäinen rundi Oivan kanssa kehässä oman parin kanssa meni kuitenkin aika säheltämiseksi korkean vireen vuoksi: seisominen ei onnistunut, häsäämistä juostessa ym. Saimme ansaitusti sinisen nauhan. Kuitenkin kehien edetessä Oiva petrasi ja päästi kauniit liikkeensä vapaalla hihnalla valloilleen. Lopulta voitimme siniset pennut, ja pentujen BIS-kehässä Oiva oli kolmas.

Kuvat: Jenni Niittylä
Laitoin tuon seisomakuvan esille ylle lähinnä sen takia, että voisin havainnollistaa Oivan edustavuutta liikkeessä vs. seistessä. Me ei vaan vieläkään kunnolla osata, taas tunsin itseni niin täyssähläksi yrittäessäni saada Oivaa seisomaan... Anteeksi mutta saisko tässä kohtaan vähän rutista ja valittaa, kuinka hirvittävän paljon helpompaa se on iskeä vaan koira itse oikeaan asentoon ja venyttää, vanuttaa ja kannatella joka suunnalta sopivasti. :D :D (Moi vaan springeri-ihmiset.) No, onneksi tässä on aikaa treenata ennen ensimmäisiä juniorikoitoksia!

Treenipuolella olin noihin aikoihin saakka pitkään treenannut säännöllisesti tokotyyppistä treeniä, mutta aloin kyseenalaistamaan juuri noihin aikoihin sen mielekkyyttä. Mä kun edelleen painotan, että mulla ei ole minkäänlaista kirkasta kilpailutavoitetta missään, varsinkaan nimenomaisesti juuri tokossa, vaan tärkeintä on se mukava yhdessätekeminen. Miksi sen yhdessä tekemisen pitää olla juuri tokoa, kun koiran kanssa voi touhuta niin paljon muutakin? Samojen asioiden päivästä toiseen toistaminen sitä paitsi muutenkaan ei ole hedelmällisin tapa treenata, vaan alkaa helposti maistua vähän puulta.

Pienen Vesijärven rannalla

Niinpä tokotyyppinen treeni jäi hetkeksi kokonaan, ja innostuin tekemään Oivan kanssa esine-etsinnän alkeistreenejä. Lähtökohta näihin Oivalla on hyvä, kun tällä sileäkarvaisella skotlanninnoutajalla on valmiina jo vahva esinemotivaatio: se rakastaa yli kaiken noutaa kaikkea mahdollista ja leikkiä esineillä mun kanssa. Kuitenkin huomasin nopeasti, että hajutyöskentelypäs ei tulekaan ollenkaan niin itsestään kuin muu noutaminen, ja hetken asiaa pohdiskeltuani tulin siihen lopputulokseen, että no ei todellakaan ihme! Esineiden etsiminenhän vastaa koiran ruuanhankinnan viettiketjussa riistaviettiä, joka puuttuu Oivalta ihan tyysten, kun taas esineisiin kohdistuva saaliin jahtaamisvietti sillä on hyvin vahvana. Tuo hajutyöskentely "saaliin" löytyämiseksi lieneekin sellainen juttu, joka tuleekin ei riistaviettiseltä koiralta paljolti harjoittelun kautta. Oiva tarvitsee yksinkertaisesti treeniä ja opastusta sen hokaamiseen, että se voi nenällään löytää itselleen mieluisia asioita, ihan alkaen namien piilottelusta. Tämä poikkeaa paljon springereistä, joille hajumaailma on niin keskeinen osa pääkopan tapahtumia.

Todella hauskoja esineiden etsimisharjoitukset kuitenkin ovat Oivasta olleet, kunhan en ole tehnyt sitä liian vaikeaksi jolloin mielenkiinto etsimiseen katoaa. Toistaiseksi olen ihan vain heittänyt esineitä Oivan nähden piiloon etsittäväksi, en mitään sen ihmeellisempää.

Match showssa
No, koiratouhuni taukosivatkin siinä sitten, kun mies sairastui äkillisesti keuhkokuumeeseen ja joutui lähes viikoksi sairaalaan. Samaan aikaan lapset sairastelivat, itse kärsin pahasta päänsärystä jne. joten murhetta riitti. Mä koitin siinä sitten pyörittää pääosin yksin arkea lasten kanssa, ja luonnollisestikaan siinä ei paljon treenailtu tai oikein edes kunnon lenkeille päästy kun tuota mukaanotettavaa kööriä oli niin paljon. Sitten tulivat vielä imetysongelmat ja koska asia on mulle tärkeä, niin tuli aika paljon linnoittauduttua sisätiloihin kiinni vauvaan imetyksen takia. Muutenkin arkemme on muuttunut sikäli huhtikuisesta, että vauva ei enää nuku lainkaan kunnolla pysähtyneissä vaunuissa, joten mistään treeneistä vaunulenkkien yhteydessä on enää turha haaveillakaan. Ylipäätään nuo vaunulenkit ovat jääneet pois rutiineista, ja olen siirtänyt koirien lenkityksen pääasiassa iltaan lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan kun vauvakin vetelee nykyään niin sikeää unta kahdeksan jälkeen tuntikaupalla. Tällöin pääsen lähtemään paremmin paikkoihin, joissa pystyn pitämään koiria vapaana ja hihnalenkit ovatkin nykyään selvästi vähemmistössä.

Oivan treenejä aloin palautella arkeen kuitenkin vasta tällä viikolla, ja voi sitä riemua! Selkeästi kyllä huomaa treenaamattomuuden siinä, että Oiva on huomattavasti rasittavampi hihnalenkeillä ilman treenejä. :D Pompottaa, roikkuu Siirin kaulassa, hakee huomiota, repii hihnaa ym. siihen malliin, että nyt kyllä tarttis jotain yhdessä tehdä. Vaikka onhan se toki muutenkin vielä tuommoinen höppänä nuorukainen hepuleineen, ja sellainen saa kaikin mokomin ollakin. Edelleen joka päivä nautin suunnattomasti tästä tasapainosta: sisällä Oiva on niin rauhallinen ja helppo, mutta aina täynnä intoa ja yhdessä tekemisen riemua jos suinkin jonnekin ulko-ovesta lähdetään. Mieskin sanoi joku kerta, että "on tämä kyllä hyvä niin hyvä eläin, miten oikein tämmöisen löysitkin?" ja se on varmaan suurin kunnia, jonka mikään koira ikinä voi mun "koulimalta" entiseltä koirien inhoajalta saada. :D

Eilen alkoi sitten pitkään odottamani rallytoko-kurssi, ja voi miten mukavaa olikaan saada pitkästä aikaa irtauduttua peruskotiarjesta niin täysin! Oiva kävi ennen harjoitusten alkua todella kierroksilla kun emme pitkään aikaan olleet olleet missään muita koiria käsittävässä tilaisuudessa tai paikassa; vinkui, haukkui ja sähläsi. Kuitenkin heti kun oli aika siirtyä tekemisen pariin ääni kellossa muuttui ihan täysin: se hiljeni kokonaan ja keskittyi yhdessä tekemiseensä ihan täpöllä ottamatta minkäänlaista häiriötä muista. Se pääsi loistamaan sillä ensimmäisen kerran tehtävät olivat varsin helppoja: kontaktikävelyä kartioiden lomitse pujotellen, käden koskettamista, eteentuloa, maahanmenoa ja lopuksi uutena asiana harjoiteltiin hieman edestä takaa sivulle tulemista.

Mä oon paljon miettinyt, että Oivan vire yhdessätekemisessä on käsittämätöntä kyllä jotenkin erityisen mainio aina kun muita koirakoita on lähettyvillä. Voikohan olla, että sen muista koirista ja ihmisistä nouseva vire kanavoituu lopulta täysin yhdessätekemiseen sen tajutessa että nyt ei vaan pääsekään niitä muita moikkaamaan. Erona tyhjän kentän vireeseen vastaavissa treenitilanteissa on, ettei Oiva tarvitse leluja yhtään vireen nostamiseen kun taas siellä tyhjällä kentällä Oiva joskus pelkällä namipalkalla vähän laiskistuu alkaen haistella maata helpommin ym. Muiden koirakoiden läsnäollessa vire puolestaan laskee korkeuksista juuri täydelliseksi nameilla: keskittyneeksi ja hiljaiseksi mutta kuitenkin pysyy tietyllä tapaa "vietikkäänä" ja intensiivisenä.

Tästä on hyvä jatkaa kohti mukavampia aikoja ja kesän treenejä!

maanantai 7. toukokuuta 2018

Vanha yhä jaksaa, jaksaa!

Jos viime perjantaina vielä mietinkin oliko Siirin tarinan jatkaminen oikea ratkaisu, niin en mieti enää! Meillä on takana aivan ihana, aurinkoinen, metsässä ulkoilun riemun täyteinen viikonloppu. Vanha ja raihnainen Siiri näytti, että vielä riittää potkua intoutua lumen alta paljastuneista kevään huumaavista hajuista. Jäätävin sekoilu, kuten haukkuminen ja ohjusmainen risteily monen sadan metrin päässä, on jäänyt pois, mutta kyllä olemuksesta näkee kun koira on onnellinen ja saa toteuttaa sitä syvintä sisimpäänsä, vaikka vauhdista olisikin kovin terä hioutunut.



Oivakin sai vähän ylimääräistä juoksutusta Siirin ansiosta, Siirillä kun ei koskaan ole ollut minkäänlaista taipumusta pysytellä lähettyvilläni eikä ole edelleenkään. Mulla on syvä viha-rakkaussuhde tuota riistan hajujen perässä toikkarointia kohtaan. Toisaalta en osaa kuvitella, että voisin täysillä nauttia kantapäitä kiillottavasta springeristä lenkillä, sillä se joutuu automaattisesti kategoriaan "lapanen", ylösajavaksi tarkoitettu metsätyskoira kun on kyseessä. Riistaviettisen springerin alkuvoimaista menoa on tavallaan joskus niin nautinnollista seurata, mutta kyllähän taas toisaalta nyt Oivan myötä on kuin olisi iso taakka pudonnut harteilta. Niin paljon harmia kun tuo riistavietti on Siirin elämän aikana myös aiheuttanut tehden vapaanapitämisestä hyvin rajoitettua, työlästä ja stressaavaa, kun koiraan ei ole koskaan voinut kunnolla luottaa. Kyllä se hykerryttää, kun nyt Oivaa voi niin helposti pitää vaikka taajaman viereisessä metsässä vapaana. Sille on niin luontaista koko ajan pysytellä lähellä tarkkaan jokaista suunnanvaihtoani seuraten. Tuoreetkaan riistan jäljet eivät kiinnosta sitä koirien hajuviestejä enempää.












Teimme mulle ja Siirillekin aivan uuden lenkin reilun kymmenen minuutin ajomatkan päässä, ja siellä oli ihanan vaihtelevasti metsää, peltoa, hiljaista metsätietä ja järvenrantaa. Siiri oli aivan onnessaan ylläolevalla pellolla, joka oli täynnä peuran jälkiä. Oiva keskittyi lähinnä kiusaamaan Siiriä ja noutamaan palloa.







Siiri pääsi myös heittämään talviturkkinsa! Se on aina rakastanut suunnattomasti myös vedessä lillumista kaikkia kuraojia myöten ja tietenkin vedestä noutamista aivan ensimmäisestä järvenrantaan nelikuisena tehdystä reissusta saakka. Tähänkin mulla on viha-rakkaussuhde: toisaalta vedestä nauttiminen on niin ominaista ja rakasta springereille että sydäntä lämmittää sitä katsella, toisaalta voin elää ilman sitä kamalaa märän ja kuraisen koiran hajua ja kaikkea rapaa sisällä. ;-) Oivan kanssa ei tästäkään tarvitse murehtia, sillä hieno herra ei suostu edes lätäköissä kävelemään kiertäen ne systemaattisesti. Se ei uskoakseni mitenkään pelkää vettä, sitä vaan jotenkin suunnattomasti inhottaa kastella hienot varpaansa. Mä voisin lyödä parisataa euroa vetoa jonkun kanssa, että Oiva ei ikinä tule uimaan. Tai no, sanotaan 150 euroa, nimittäin tuolla reissulla se jopa kastoi varpaansa veteen juodessaan järvestä - suurta edistystä siis aikaisempaan! :D






Oivan alaa metsälenkeillä on enemmän etenkin muihin koiriin kohdistuva hepulointi ja kaikenlainen kanniskelu ja noutaminen. Kiipeilyssäkin pidin sitä ennen vähän hienohelmana, mutta sepäs on viime päivinä yllättänyt ja kiivennyt rohkeasti isojenkin puupinojen päälle. Eiköhän siitä kelpo maastorymyäjä kasva, poislukien tilanteet, joissa maasto on vedenpaisumuksen vallassa. :D





perjantai 4. toukokuuta 2018

Mitä Siirille kuuluu?

En ole tainnut kertoa täällä Siiristä pitkään aikaan mitään. Siirillähän ilmeni reilu puolisen vuotta sitten akuutit tasapaino-oireet, joiden aiheuttajaksi todettiin paha välikorvan tulehdus. Tapaus on ollut kaikin puolin hyvin kummallinen, harvinainen ja hankala, ja loppujen lopuksi kävi niin, ettei Candida-sientä saatukaan korvahuuhteluilla ja sienilääkityksellä kokonaan häädettyä. Seuraava steppi olisi ollut korvakäytävien poistoleikkaus, mutta siihen en halunnut lähteä. Niinpä Siiri on ollut tammikuusta lähtien eräänlaisessa saattohoidossa lääkityksen kera, ajatuksena katsoa eteenpäin päivä kerrallaan voinnin mukaan ja luopua Siiristä sitten, kun oireita alkaa taas tulla.

Siiri on ollut äärettömän hyödyllinen apuri kouliessani tätä
palleroista täyspäiseksi ja mukavasti arjessa käyttäytyväksi junioriksi.

Nyt palleroinen on jo isompi kuin Siiri!
Joskus maaliskuusta eteenpäin Siiri on alkanut laihtua, ja sen takia käytiin tsekkaamassa vähän veriarvoja ym. Yllätyksekseni ne olivat täysin priimat, ja jopa maksa-arvot, joihin lääkityksen pelätään vaikuttavan, olivat aivan viiterajoissa. Toisaalta tämä oli suuri helpotus, toisaalta taas entisestään vaikeuttaa rajanvetoa... Onko kokonaiskuva nyt tämän myötä todella plussan puolella, vai enkö vain kykene tekemään viimeistä, raskasta päätöstä? En todellakaan ole aivan satavarma. Kuitenkin laihtumista ja pään kenotusta (jonka ihan jo hoitoihin lähdettäessä povattiin jäävän Siirille) lukuunottamatta Siiri on vielä sisällä täysin pirteä oma itsensä "metsästäen" alati ruokaa. Lenkeillä vauhti on toista kuin joskus menneinä vuosina, joka kertoo, että aikaa ei ole paljon jäljellä. Kuitenkin Siiri jaksaa yhä nauttia hajumaailmastaan rauhallisempaan tyyliin ravaten.


Mutta tosiaan päivä kerrallaan siis mennään edelleen, yrittäen nauttia kaikesta jäljellä olevasta yhteisestä ajasta. Vaikka en voi kieltää, etteikö tämä rajanvedon vaikeus välillä ikävästi kaihertaisikin taustalla.

Alla muuten ehkä yksi Siirin viimeisiä, ellei viimeisin tokotreeni, tai ennemminkin fiilistely... Ihan itken, kun tuota katselen. Edistävää seuraamista ja ties mitä, mutta kuvaa niin täydellisesti sitä meininkiä ja keskittymistä, joka sillä oli aina, aina ja aina treeneissä. Nyt kun yritän miettiä, niin en muista että Siirin kanssa olisi koskaan ollut minkäänlaisia motivaatio-ongelmia ja sen keskittymiskykykin oli ihan huippuluokkaa. On niin harmi, että kadotin oman asenteeni ja motivaationi tokoon kaikkeen nipotuksen ja oman Siiristä täysin riippumattoman väärän fiiliksen suohon! Se olisi totisesti TVA-tittelinsä ansainnut. Springereillehän niitä siunaantuu ihan muutama vuosikymmenessä.





Tämä Siirin tokoaikojen muistelu myös vähän palautti mut Oivan kanssa maan pinnalle, sillä sellainen tietty saumaton yhteen hiileen puhaltaminen ja täydellinen yhteenkuuluvuuden tunne treeneissä ei synny vuodessa eikä kahdessakaan. Vaikka Oiva on edistynyt hienosti, niin sen kanssa ollaan kuitenkin vasta rakentamassa kivijalkaa ja treenitkin kannattaa pitää sen mukaisina: helppoina ja motivaatioon ja yhdessä tekemisen laatuun painottuvina. Mutta toisaalta: kun rauta on kuumaa, kannattaa sitä takoa! Niinpä Oivan kanssa edelleen kuumottelevat kovasti kesän harrastussuunnitelmat, ja nyt olen kallistumassa sille linjalle, että rally-toko it is! Tämä on siis mulle ihan totaalisen uusi laji, sillä lopetellessamme aktiivisinta tokoiluvaihettamme vuonna 2009 laji oli vasta rantautunut Suomeen, ja Siirin viimeisinä harrastusvuosinakin 2010-2012 jotenkin onnistuin ohittamaan sen ihan totaalisesti. Itse asiassa todella sääli, siinä olisi ollut todella virkistävä laji vanhalle, mutta erittäin innokkaalle tokokoiralle saatuani itse tarpeekseni tokon hinkuttamisesta. Rallysta olisimme varmasti löytäneet roppakaupalla sitä peräänkuuluttamaani fiilistä ja tekemisen riemua joka suhteessa. Siis että koiraa saa kisakehässä vapaasti kehua, kannustaa ja auttaa eleillä? Herramunjee, vähän toista kuin tokossa!

Itse asiassa viikko sitten rallyn sääntöihin ja ALO-kyltteihin tutustuessani sainkin idean opettaa Oivalle eteentulon. Samalla tulin funtsineeksi luoksetulon ja noudon suorittamista uudelleen, ja päätin, että Oiva saa nyt sitten leikkiä heti alkuunsa kunnon pk-koiraa ja tulla molemmissa eteen suoran sivulletulon sijaan. Jotenkin se eteentulo vaan tuntui niin luontevalta heti alkuunsa, joten miksi ei? Kun meillä ei tokossa ole sen luokan tavoitteita, joissa tällä olisi mitään väliä. Itse asiassa meillä oli niin hyvä kiito eteenmenotreeneissä, että sain sen jo noudon luovutukseenkin yhdistettyä. Oivan noutohan on edennyt paljon sen keksittyä jossain vaiheessa ruveta sekä arjessa että treeneissä sileäkarvaiseksi skotlanninnoutajaksi: ote on muuttunut sopivan voimakkaaksi ja syväksi, into kapulaan tarttumiseen "luontaisemmaksi" (ei vain namivetoiseksi) eikä se tiputtele enää kapulaa niin herkästi.

Haku olisi myös sellainen laji, joka mua kiinnostaisi ihan hirveästi. Mulla on alusta pitäen ollut sellainen tunne, että siinä jos missä Oiva saisi toteuttaa itseään kympillä ja näyttää kaiken potentiaalinsa mitä siihen on siunaantunut. Tuo tietyllä tapaa tyyni ja rauhallinen koira syttyy niin silminnähden kun saa huomiota ihmisiltä, saati kun saa leikkiä kenen tahansa kanssa. Voin kuvitella, että haukkukin saataisiin irtoamaan varsin helposti. No, enhän mä varmaksi tiedä, mutta tämä ei selviä kuin kokeilemalla. Haku vaan on niin sitoutumista vaativa ja aikaavievä laji, että se ei ehkä liene vauvavuoden juttuja.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Esimerkkitreeni

Treeniblogia tästä ei ole missään vaiheessa tarkoitus tehdä, mutta ihan jälkimakusteluna koiraharrastusinnostustani purkaakseni ajattelin esimerkkinä kirjata meidän yhden tyypillisen parinkymmenen minuutin tottelevaisuustreenin.

Paikallaolo: Otettiin paikallaoloa istuen. Heti kun otin paikallaolon treeniohjelmistoon, kehitystä tapahtui todella nopeasti ja nyt pystyin menemään noin 10 metrin päähän ja odottelemaankin hyvän tovin ennen paluuta. Pari kertaa myös kiersin Oivan takaa.



Sivulletulo/luoksetulo: Kutsuin paikallolosta sivulle muutamien metrien päästä. Muuten hyvin, mutta vauhti hidasta ravia. Tää on muuten niin hyvästä vireestä, palkkautuvuudesta ja motivoituneisuudesta päätellen joku paimenkoiran vaanimishommeli tai/ja vireen patoamisjuttu, johon mulla ei uutena pk-ihmisenä riitä tietämystä. Mutta eipä tuolla oikeastaan tässä vaiheessa ole mitään väliä, kun yleisestä tekemisen meiningin puutteesta ei tosiaan ollut kyse.

Seuraaminen: Oiva on viime aikoina ollut häiriöherkkä seuraamisessa, mutta iloinen hyvällä fiiliksellä tehty treeni ja ahkera liikkeellelähtöjen palkkaus alkavat tuottaa tulosta eikä kontakti juuri nyt turhia putoillut! Jes! Nyt muistuteltiin mieliin myös vasemmalle käännöstä, jossa takapään käyttö on unohtunut, mutta muuten hyvin.

Maahanmeno: Nopeita, näpsäköitä maahanmenoja.

Nyt oon yhä etenevässä määrin alkanut ottaa lelupalkkaa namipalkan rinnalle, sillä vaikka Oiva syö mitä vain  ja milloin vain, silloinkin kun en sen toivoisi niin tekevän, niin nakinpalat eivät ole niitä jotka voittaisivat ulkona kaiken nuorta innokasta koiraa ympärillä kiinnostavan. Siihen ei riitä koira, joka varastaa roskiksesta ruokansa päälle raakaa parsakaalia (: D :D) vaan tarvittaisiin koira, joka meinaa nakkien mukana syödä samalla sormetkin. Mutta sitten kun otetaan mukaan yhdessä riehuminen ja leikkiminen leluilla, niin alkaa ulkomaailma blokkautua ympäriltä kerta toisensa jälkeen paremmin.


Meillä on nyt jotenkin tosi mahtava boogie treeneissä, ja Oiva tuntuu kehittyvän koko ajan. Toki jos kaikkea lähtee näin auki kirjoittamaan niin löytää vaikka ja mitä ja kaikkea korjattavaa jos peilaa kokeiden vaatimuksiin, mutta edelleen - se kokonaisuus, se fiilis, se positiivisuus! Mikään ei ole tärkeämpää! Ja jos oma fiilikseni säilyy treenistä toiseen näin hyvänä, niin en usko että voimme muuta kuin edistyä. :-) Colliet saattavat olla armottomia ohjaajan virheille ja epäreilulle käytökselle, mutta kun asenne on oikea, ne tuntuvat myös palkitsevan ohjaajansa ruhtinaallisesti. Lisäksi tuo taistelu- ja leikkihalu on sellainen, joka tuppaa vahvistettaessa iän myötä vain kehittymään ja jalostumaan, joten meillä on loistava moottorinpoikanen Oivalle.

Joidenkin lähteiden mukaan koirilla on 5-6 kk iässä ns. lauman järjestäytymiskausi, jolloin ne ovat erityisen vastaanottavaisia kaikelle yhdessä tekemiselle. Sen jälkeen alkaa vasta varsinainen murrosikä, joka voi olla hyvin tikkuista aikaa mörköilyineen ja uhmailuineen. Mutta jos vain pystyn pitämään nykyisen treenaamismoodini, niin en usko senkään olevan ylitsepääsemätöntä, tuli eteen mitä tuli. Jo nyt olen niin vahvasti oppinut, että mitään tahmailuja ei kannata jäädä jankkaamaan. Oivan kanssa on niin monesti jo tullut todettua, että joku uusi tai jonain päivänä haastavaksi osoittautunut juttu voi hypähtää ihan uusiin sfääreihin kun lopettaa sen treenaamisen siltä erää jopa siihen paikkaan ja kokeilee seuraavana päivänä uudestaan. Tämä ylläpitää tasaisen hyvää, innostunutta ja onnistumisentäyteistä fiilistä treeneistä vaikka tietenkään kaikki ei aina suju täydellisesti.

Kuvituksena tässä Oivan aivan itse löytämä hieno lelu, jolla se yritti mut saada yksissä treeneissä leikkimään. Se on tosiaan ihan mahdoton keppimaakari ja metsänraivaaja! Ja mä kun joku kuukausi sitten kauhistelin valtavia pk-noutokapuloita ja mietin miten tuollaisen hienon eläimen saa sellaisia kantamaan, haha!

Vielä loppukevennys taaperon ja koirajunnun synergiasta.:D


tiistai 24. huhtikuuta 2018

Arkea ja treeniä

Päättäessäni Oivan hankkimisesta moni varmasti ihmetteli miten tulen pärjäämään vauvan, taaperon ja koiranpennun kanssa. Ja kieltämättä kyllä itseänikin vähän jännitti mihinkä sitä oli tullut ryhdyttyä, vaikka sekä vauvat että koirat olivatkin ennestään tuttuja juttuja. Nyt kun tätä uutta arkea on takana 1,5 kk ja maaliskuun jälkeen olen palannut aktiiviseen koiraharrastusmoodiin touhuten jotain Oivan kanssa lenkkien lisäksi oikeastaan joka päivä, voin sanoa, että tämähän sujuu oikein loistavasti! Uskon, että Oiva saa nyt jopa enemmän liikuntaa, aktiviteettiä ja huomiota jos vertaa siihen, että se olisi tarpeineen kilpailemassa ajastani kahden pienen lapsen kanssa pitkien työ- ja päiväkotipäivien jälkeen.


Tosiaan pissalenkkien lisäksi pyrin ulkoilemaan vähintään noin tunnin Oivan kanssa niin, että se saa kunnolla tyydytettyä liikkumisen tarvettaan. Yleensä tämä tarkoittaa vaunulenkkiä ja taajamassa kun asun, en näin ollen pysty Oivaa hurjia määriä vapaana pitämään mutta tuntuu sillä olevan ihan kivaa myös tuolla pientareen puolella hihnassa keppiensä kanssa hömpöttäessä. Mutta 1,5 km päässä pystyn vaunujenkin kanssa päästämään Oivan vapaaksi ja kerran, pari viikossa käytän omaa aikaani koiriin vieden ne kunnon metsäkävelyille. Koirapuistoissakin käydään silloin tällöin. Vaikka ne tuskin hyvää tekevät harrastuslajeja ajatellen vain lisäten Oivan innostusta muihin koiriin, niin ei muiden koirien kanssa sosialisointia ja leikkiä oikein mikään pysty Oivan kaltaisen sosiaalisen koiran kanssa korvaamaan.

Usein teen vaunulenkin aamupäivällä, jolloin taapero on kolmena päivänä viikosta päiväkodissa (sillä on 12 h/vko sopimus) ja vauva nukkuu pitkiä päiväunia. Tällöin pystyn yleensä pysäyttämään vaunut ilman että vauva herää ja teen usein semmoisen parinkymmenen minuutin treenin Oivan kanssa. Viime viikkoina se on tarkoittanut useimmiten näyttelyseisomista, sivulletuloa, maahanmenoa ja seuraamista. Nyt heräsin näitä poseerauskuvia otettaessa myös siihen, että paikallaoloakin pitäisi vaan jaksaa joskus treenata, ei se vaan muuten kehity. ;-) Niinpä se on tässä työn alla sitten nyt myös. Iltapäivisin sitten usein lähdetään yhdessä leikkipuistoon koko perhe. Tällöin on toinen hyvä hetki treenata miehen vahtiessa taaperoa ja veivatessa vaunuja (noina aikoina vauva ei enää pysykään unessa pysähtyneissä vaunuissa). Välillä aina käyn imettämässä vauvan, ihastelemassa tytön hiekkakakkuja ja sitten jatkan treeniä. :-D Muutenkin Oiva on usein mukana taaperoa yksinkin ulkoiluttaessani. Valitettavasti usein tämä tarkoittaa koirille paljon odottelua leikkipuiston reunalla, mutta kyllä näihinkin yleensä jotain aktivointia, vaikka sitten keppien heittelyä, saa yhdistettyä.


Edellä olevan oli tarkoitus kuvata, että aktiivinen nuoren koiran kanssa touhuaminen on hyvällä motivaatiolla, pienellä kekseliäisyydellä ja lähipiirin avustuksella aivan täysin mahdollista tällaisessakin tilanteessa, ulkoilun järjestämisestä nyt puhumattakaan. Aikaisemmat puheeni "nyt ei pysty ottamaan koiranpentua kun on niin paljon kaikenlaista" olivat ihan höpöä! Toki treenaaminen on nyt omanlaistaan: treenihetket ovat lyhyitä, yleensä niitä on turha kovin tarkkaan suunnitella ja aina pitää varautua siihen, että ne joutuu lopettamaan siihen paikkaan. Tällä on ehdottomasti myös hyvät puolensa! Ennen muinoin, kun aikaa treenille oli "rajattomasti", saattoi helposti unohtua hakkaamaan päätään seinään jonkun jutun kanssa ties kuinka pitkäksi aikaa, ja ylipäätään ei tullut panostettua niin paljon siihen paljon puhumaani koiran kanssa touhuamisen laatuun. Nyt mulla ei yksinkertaisesti ole varaa tuhlata noita lyhyitä, mahdollisesti koska tahansa päättyviä treenihetkiä hampaiden kiristelyyn vaan kaivan paljon tehokkaammin iloa ja onnistumisia esiin, vaikka sitten ronskisti namilla houkuttelemalla tai vaihtamalla koko touhun leluilla leikkimiseksi.

Mies osallistuu meillä erittäin aktiivisesti lasten hoitoon ja mulla on mahdollisuus ottaa hyvällä omallatunnolla myös sitä aivan omaa aikaa silloin tällöin, mutta vauvan ollessa täysimetetty ja noin pieni vielä ei sitä korttia tule vielä ihan mahdottomasti käytettyä. Olen kuitenkin jo innostuksissani selannut netin puhki yrittäessäni miettiä Oivalle jotain sopivaa seuraavaa kurssia. Mihinkään säännölliseen treenituntiin viikottain en ehkä ihan vielä kesäksi taivu, varsinkin kun mies on vieläpä ihan milloin sattuu töissä, myös viikonloppuisin ja iltaisin. Lisäksi koiraharrastusseurojen paikoin hurjan isot talkoovelvoitteet tuntuvat ainakin vauvavuotta vasten ahdistavilta, jopa mahdottomilta toteuttaa kun jo ihan sen oman koirankin harrastustuntien ja -päivien järkkääminen ei ole aivan suoraviivaista. Viiden kerran kursseille ehkä juuri ja juuri saan järkättyä lastenhoitajan jos päivät sattuvat sopivasti, ja yritinkin jo yhteen Oivan ilmoittaa. Se oli kuitenkin täynnä, joten netin kyttääminen näissä merkeissä jatkuu.

Kuvituskuvina tässä toimivat viikonloppuna kotona ottamamme Oivan poseerauskuvat. Täytyihän sitä nyt sentään Oivasta ensimmäisen koitoksen jälkeen ottaa klassinen palkintopönötyskuva. :D :D Kuten viime postauksessa sivusin, seisomisessa meillä on paljon treenaamista vielä. Oivan asettelu ei tuolloin onnistunut ollenkaan kun se vaan loukkaantui ja pakitti. Vapaana se tykkää seistä tarkkaavaisena pitkiä aikoja, mutta ilman asettelua takajalat hakeutuvat järjestäen liikaa rungon alle. Mutta olisi vain tylsää, jos me noviisit olisimme mestareita jo heti kättelyssä.








sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Pentunäyttelyssä

Lauantaina suuntasimme Oivan ihkaensimmäiseen koitokseen, Helsingin pentunäyttelyyn. Nahkoja oli ilmoitettu Oivan lisäksi kolme, ja Oiva aloitti hienosti "uransa" olemalla rotunsa paras pentu. Oiva sai myös hyvän arvostelun: "5 kk tasapainoisesti kehittynyt urospentu, jolla erinomaiset pitkäaskeliset vaivattomat liikkeet. Erittäin hyvät pään linjat, tummat silmät, hyvät korvat. Ikäisekseen hyvä eturinta, rintakehä hieman lyhyt. Hyvä reisi ja takakulmaukset. Hyvä luusto. Miellyttävä käytös." Tuomarina toimi Paula Rekiranta.

Kiitos kuvista Tuulille.
  Kuten osasin odottaa aikaisemmista kokemuksista, Oiva ei pelännyt tai edes ihmetellyt näyttelyssä juurikaan mitään, vaikka ne pidettiin Messukeskuksessa isojen messujen yhteydessä. Oli vaan haltioissaan, kun populaa oli joka puolella. Onneksi kuitenkin tulimme hyvissä ajoin paikalle, sillä aamusella Oiva vähän kävi kierroksilla kun ei saanut moikkailla kaikkia ihania lukemattomia ihmisiä ja koiria. Mutta siinä pyörittyämme se rauhottui, pystyi sosiaalisuudestaan huolimatta nopeasti orientoitumaan kympillä yhteistyöhön ja kehäesiintyminen meni yllättävän vähillä hömpötyksillä (vain yksi pieni leikkihepuli :D). Tunsin, miten Oiva loisti varsinkin sivuliikkeissä, enkä ole yllättynyt tuomarin kommenteista, sillä ihan itsekin kiinnitin Oivan äärettömän vaivattomiin, terveisiin liikkeisiin huomiota jo sen ollessa pieni luovutusikäinen pentupalleroinen. Seisomista on Oivan kanssa tullut harjoiteltua hävettävän vähän, mutta viikkoa, paria ennen näyttelyä aktivoiduin ja Oiva pääsi siinä tapansa mukaan todella nopeasti jyvälle ja varmaan parhaansa teki nytkin. Itse tunsin itseni kuitenkin vielä esittäjänä hyvin epävarmaksi sähläksi, joten harjoittelua ja kokemusta vaan lisää. Kyllähän mä joskus olen näyttelyissä juossut melkein yli viikonloppu mutta siitä kuten myös koiran esittämisestä on aikaa ainakin kymmenisen vuotta..

Meitä oli hela familjen mukana messuilemassa, ja olipahan siinä miehellä supervikkelän taaperon ja vauvan kanssa veivaaminen hikikarpalot otsalla, kun mä keskityin aamupäivän Oivaan. Ensimmäistäkään kuvaa ei kehän tapahtumista tai Oivasta muutenkaan jostain kumman syystä meidän kummankaan puhelimeen siunaantunut. :D Jokuset facepalmit tuli vedettyä, kun pieni neiti salamannopeasti päätti tehdä spurtteja keskelle kehää... Vauva onneksi sentään nukkui rauhallisesti vaunuissa kaikki kriittiset hetket. Ryhmäkisoja odotellessamme kiersimme megaisoja messuja jonkun tunnin, ja Oiva sai siinä harjoitella sitten myös häkissä rauhoittumista ja odottamista. Se sujui hienosti, Oiva ei uskoakseni ja vieressäolijoiden mukaan ollut pitänyt mitään ääntä. Ryhmässä Oiva sijoittui vielä kuuden parhaan joukkoon, mutta ei varsinaisille sijoille.


Tästä erinomaisesta kokemuksesta on hyvä jatkaa - varmasti tulemme käymään Oivan kanssa näyttelyissä jatkossakin! Ei todellakaan tyyliin joka viikonloppu tai edes joka kuukausi kuten joskus muinoin, mutta aina silloin tällöin jossain lähettyvillä. Vaikka tästä blogista voi saada sen kuvan, että meidän ykköslajiksimme olisi tulossa toko, niin se on silkkaa harhaa. Mä en todellakaan vielä tiedä mikä meidän ykköslajimme tulee olemaan ja näyttelyt ovat mukana valikoimassa siinä missä muutkin. Toko vain sattuu olemaan mulle Siirin viimeisistä harrastusvuosista tuttu ja turvallinen laji, jota on niin helppo harjoitella melkein  missä ja milloin vain jo pienenkin pennun kanssa ja jonka taidot toimivat myös hyvänä pohjana monissa muissa lajeissa.

Multa löytyy sellainenkin kausi, kun suhtauduin näyttelyihin nenääni nyrpistellen tyyliin "minähän en enää tuollaisiin missikisoihin ala, ne ovat ihan turhia eikä niillä ole mitään tekemistä koiran ja omistajan yhteistyön ja koirien luonteen kehittämisen kanssa". En enää ajattele ollenkaan noin. Paitsi että koen taas myös rodunomaisen ulkomuodon kehittämisen ja ylläpidon yhdessä muiden juttujen kanssa arvokkaana, niin ei näyttelyissä voi ainakaan hyvin menestyä ellei koira ole täyspäinen kunnon koirakansalainen myös luonteeltaan. Lisäksi sujuvalla yhteispelillä saa huimasti paremmin tuotua koiran hyviä puolia ja rodunomaista olemusta esiin. Tämä on korostunut nyt entisestään collien kanssa, joka on ns. vapaasti esitettävän rotu toisin kuin springeri, jota voi nostaa, asetella, venyttää ja kannatella sen verran kuin parhaaksi näkee. Tämä on hieman haastavaa aikaisempaan verrattuna, mutta todella kiehtovaa. Kauniisti rauhallisena mutta tarkkaavaisena hyvässä asennossa seisova collie ei ilmennä ainoastaan ulkomuotoaan, vaan myös luonnettaan, harjoittelun tulosta sekä toimivaa yhteispeliä esittäjän kanssa.

Oivan kanssa meillä on tällä hetkellä eniten harjoiteltavaa siinä, miten se antaa mun tarvittaessa kajota asentoon, sillä vaikka koiran oma asettuminen, paikalla seisomisen osaaminen ja tarkkaavaisuus luovat "pohjan" näyttelyasennolle niin usein on tarpeen kevyesti kannatella päätä hihnan avulla ja siirrellä yksittäisiä raajoja. Tämä ilmeisesti loukkaa hienon herran omanarvontuntoa, ja se helposti tällöim vetää itseään vähän kasaan pakittamalla.