tiistai 24. huhtikuuta 2018

Arkea ja treeniä

Päättäessäni Oivan hankkimisesta moni varmasti ihmetteli miten tulen pärjäämään vauvan, taaperon ja koiranpennun kanssa. Ja kieltämättä kyllä itseänikin vähän jännitti mihinkä sitä oli tullut ryhdyttyä, vaikka sekä vauvat että koirat olivatkin ennestään tuttuja juttuja. Nyt kun tätä uutta arkea on takana 1,5 kk ja maaliskuun jälkeen olen palannut aktiiviseen koiraharrastusmoodiin touhuten jotain Oivan kanssa lenkkien lisäksi oikeastaan joka päivä, voin sanoa, että tämähän sujuu oikein loistavasti! Uskon, että Oiva saa nyt jopa enemmän liikuntaa, aktiviteettiä ja huomiota jos vertaa siihen, että se olisi tarpeineen kilpailemassa ajastani kahden pienen lapsen kanssa pitkien työ- ja päiväkotipäivien jälkeen.


Tosiaan pissalenkkien lisäksi pyrin ulkoilemaan vähintään noin tunnin Oivan kanssa niin, että se saa kunnolla tyydytettyä liikkumisen tarvettaan. Yleensä tämä tarkoittaa vaunulenkkiä ja taajamassa kun asun, en näin ollen pysty Oivaa hurjia määriä vapaana pitämään mutta tuntuu sillä olevan ihan kivaa myös tuolla pientareen puolella hihnassa keppiensä kanssa hömpöttäessä. Mutta 1,5 km päässä pystyn vaunujenkin kanssa päästämään Oivan vapaaksi ja kerran, pari viikossa käytän omaa aikaani koiriin vieden ne kunnon metsäkävelyille. Koirapuistoissakin käydään silloin tällöin. Vaikka ne tuskin hyvää tekevät harrastuslajeja ajatellen vain lisäten Oivan innostusta muihin koiriin, niin ei muiden koirien kanssa sosialisointia ja leikkiä oikein mikään pysty Oivan kaltaisen sosiaalisen koiran kanssa korvaamaan.

Usein teen vaunulenkin aamupäivällä, jolloin taapero on kolmena päivänä viikosta päiväkodissa (sillä on 12 h/vko sopimus) ja vauva nukkuu pitkiä päiväunia. Tällöin pystyn yleensä pysäyttämään vaunut ilman että vauva herää ja teen usein semmoisen parinkymmenen minuutin treenin Oivan kanssa. Viime viikkoina se on tarkoittanut useimmiten näyttelyseisomista, sivulletuloa, maahanmenoa ja seuraamista. Nyt heräsin näitä poseerauskuvia otettaessa myös siihen, että paikallaoloakin pitäisi vaan jaksaa joskus treenata, ei se vaan muuten kehity. ;-) Niinpä se on tässä työn alla sitten nyt myös. Iltapäivisin sitten usein lähdetään yhdessä leikkipuistoon koko perhe. Tällöin on toinen hyvä hetki treenata miehen vahtiessa taaperoa ja veivatessa vaunuja (noina aikoina vauva ei enää pysykään unessa pysähtyneissä vaunuissa). Välillä aina käyn imettämässä vauvan, ihastelemassa tytön hiekkakakkuja ja sitten jatkan treeniä. :-D Muutenkin Oiva on usein mukana taaperoa yksinkin ulkoiluttaessani. Valitettavasti usein tämä tarkoittaa koirille paljon odottelua leikkipuiston reunalla, mutta kyllä näihinkin yleensä jotain aktivointia, vaikka sitten keppien heittelyä, saa yhdistettyä.


Edellä olevan oli tarkoitus kuvata, että aktiivinen nuoren koiran kanssa touhuaminen on hyvällä motivaatiolla, pienellä kekseliäisyydellä ja lähipiirin avustuksella aivan täysin mahdollista tällaisessakin tilanteessa, ulkoilun järjestämisestä nyt puhumattakaan. Aikaisemmat puheeni "nyt ei pysty ottamaan koiranpentua kun on niin paljon kaikenlaista" olivat ihan höpöä! Toki treenaaminen on nyt omanlaistaan: treenihetket ovat lyhyitä, yleensä niitä on turha kovin tarkkaan suunnitella ja aina pitää varautua siihen, että ne joutuu lopettamaan siihen paikkaan. Tällä on ehdottomasti myös hyvät puolensa! Ennen muinoin, kun aikaa treenille oli "rajattomasti", saattoi helposti unohtua hakkaamaan päätään seinään jonkun jutun kanssa ties kuinka pitkäksi aikaa, ja ylipäätään ei tullut panostettua niin paljon siihen paljon puhumaani koiran kanssa touhuamisen laatuun. Nyt mulla ei yksinkertaisesti ole varaa tuhlata noita lyhyitä, mahdollisesti koska tahansa päättyviä treenihetkiä hampaiden kiristelyyn vaan kaivan paljon tehokkaammin iloa ja onnistumisia esiin, vaikka sitten ronskisti namilla houkuttelemalla tai vaihtamalla koko touhun leluilla leikkimiseksi.

Mies osallistuu meillä erittäin aktiivisesti lasten hoitoon ja mulla on mahdollisuus ottaa hyvällä omallatunnolla myös sitä aivan omaa aikaa silloin tällöin, mutta vauvan ollessa täysimetetty ja noin pieni vielä ei sitä korttia tule vielä ihan mahdottomasti käytettyä. Olen kuitenkin jo innostuksissani selannut netin puhki yrittäessäni miettiä Oivalle jotain sopivaa seuraavaa kurssia. Mihinkään säännölliseen treenituntiin viikottain en ehkä ihan vielä kesäksi taivu, varsinkin kun mies on vieläpä ihan milloin sattuu töissä, myös viikonloppuisin ja iltaisin. Lisäksi koiraharrastusseurojen paikoin hurjan isot talkoovelvoitteet tuntuvat ainakin vauvavuotta vasten ahdistavilta, jopa mahdottomilta toteuttaa kun jo ihan sen oman koirankin harrastustuntien ja -päivien järkkääminen ei ole aivan suoraviivaista. Viiden kerran kursseille ehkä juuri ja juuri saan järkättyä lastenhoitajan jos päivät sattuvat sopivasti, ja yritinkin jo yhteen Oivan ilmoittaa. Se oli kuitenkin täynnä, joten netin kyttääminen näissä merkeissä jatkuu.

Kuvituskuvina tässä toimivat viikonloppuna kotona ottamamme Oivan poseerauskuvat. Täytyihän sitä nyt sentään Oivasta ensimmäisen koitoksen jälkeen ottaa klassinen palkintopönötyskuva. :D :D Kuten viime postauksessa sivusin, seisomisessa meillä on paljon treenaamista vielä. Oivan asettelu ei tuolloin onnistunut ollenkaan kun se vaan loukkaantui ja pakitti. Vapaana se tykkää seistä tarkkaavaisena pitkiä aikoja, mutta ilman asettelua takajalat hakeutuvat järjestäen liikaa rungon alle. Mutta olisi vain tylsää, jos me noviisit olisimme mestareita jo heti kättelyssä.








sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Pentunäyttelyssä

Lauantaina suuntasimme Oivan ihkaensimmäiseen koitokseen, Helsingin pentunäyttelyyn. Nahkoja oli ilmoitettu Oivan lisäksi kolme, ja Oiva aloitti hienosti "uransa" olemalla rotunsa paras pentu. Oiva sai myös hyvän arvostelun: "5 kk tasapainoisesti kehittynyt urospentu, jolla erinomaiset pitkäaskeliset vaivattomat liikkeet. Erittäin hyvät pään linjat, tummat silmät, hyvät korvat. Ikäisekseen hyvä eturinta, rintakehä hieman lyhyt. Hyvä reisi ja takakulmaukset. Hyvä luusto. Miellyttävä käytös." Tuomarina toimi Paula Rekiranta.

Kiitos kuvista Tuulille.
  Kuten osasin odottaa aikaisemmista kokemuksista, Oiva ei pelännyt tai edes ihmetellyt näyttelyssä juurikaan mitään, vaikka ne pidettiin Messukeskuksessa isojen messujen yhteydessä. Oli vaan haltioissaan, kun populaa oli joka puolella. Onneksi kuitenkin tulimme hyvissä ajoin paikalle, sillä aamusella Oiva vähän kävi kierroksilla kun ei saanut moikkailla kaikkia ihania lukemattomia ihmisiä ja koiria. Mutta siinä pyörittyämme se rauhottui, pystyi sosiaalisuudestaan huolimatta nopeasti orientoitumaan kympillä yhteistyöhön ja kehäesiintyminen meni yllättävän vähillä hömpötyksillä (vain yksi pieni leikkihepuli :D). Tunsin, miten Oiva loisti varsinkin sivuliikkeissä, enkä ole yllättynyt tuomarin kommenteista, sillä ihan itsekin kiinnitin Oivan äärettömän vaivattomiin, terveisiin liikkeisiin huomiota jo sen ollessa pieni luovutusikäinen pentupalleroinen. Seisomista on Oivan kanssa tullut harjoiteltua hävettävän vähän, mutta viikkoa, paria ennen näyttelyä aktivoiduin ja Oiva pääsi siinä tapansa mukaan todella nopeasti jyvälle ja varmaan parhaansa teki nytkin. Itse tunsin itseni kuitenkin vielä esittäjänä hyvin epävarmaksi sähläksi, joten harjoittelua ja kokemusta vaan lisää. Kyllähän mä joskus olen näyttelyissä juossut melkein yli viikonloppu mutta siitä kuten myös koiran esittämisestä on aikaa ainakin kymmenisen vuotta..

Meitä oli hela familjen mukana messuilemassa, ja olipahan siinä miehellä supervikkelän taaperon ja vauvan kanssa veivaaminen hikikarpalot otsalla, kun mä keskityin aamupäivän Oivaan. Ensimmäistäkään kuvaa ei kehän tapahtumista tai Oivasta muutenkaan jostain kumman syystä meidän kummankaan puhelimeen siunaantunut. :D Jokuset facepalmit tuli vedettyä, kun pieni neiti salamannopeasti päätti tehdä spurtteja keskelle kehää... Vauva onneksi sentään nukkui rauhallisesti vaunuissa kaikki kriittiset hetket. Ryhmäkisoja odotellessamme kiersimme megaisoja messuja jonkun tunnin, ja Oiva sai siinä harjoitella sitten myös häkissä rauhoittumista ja odottamista. Se sujui hienosti, Oiva ei uskoakseni ja vieressäolijoiden mukaan ollut pitänyt mitään ääntä. Ryhmässä Oiva sijoittui vielä kuuden parhaan joukkoon, mutta ei varsinaisille sijoille.


Tästä erinomaisesta kokemuksesta on hyvä jatkaa - varmasti tulemme käymään Oivan kanssa näyttelyissä jatkossakin! Ei todellakaan tyyliin joka viikonloppu tai edes joka kuukausi kuten joskus muinoin, mutta aina silloin tällöin jossain lähettyvillä. Vaikka tästä blogista voi saada sen kuvan, että meidän ykköslajiksimme olisi tulossa toko, niin se on silkkaa harhaa. Mä en todellakaan vielä tiedä mikä meidän ykköslajimme tulee olemaan ja näyttelyt ovat mukana valikoimassa siinä missä muutkin. Toko vain sattuu olemaan mulle Siirin viimeisistä harrastusvuosista tuttu ja turvallinen laji, jota on niin helppo harjoitella melkein  missä ja milloin vain jo pienenkin pennun kanssa ja jonka taidot toimivat myös hyvänä pohjana monissa muissa lajeissa.

Multa löytyy sellainenkin kausi, kun suhtauduin näyttelyihin nenääni nyrpistellen tyyliin "minähän en enää tuollaisiin missikisoihin ala, ne ovat ihan turhia eikä niillä ole mitään tekemistä koiran ja omistajan yhteistyön ja koirien luonteen kehittämisen kanssa". En enää ajattele ollenkaan noin. Paitsi että koen taas myös rodunomaisen ulkomuodon kehittämisen ja ylläpidon yhdessä muiden juttujen kanssa arvokkaana, niin ei näyttelyissä voi ainakaan hyvin menestyä ellei koira ole täyspäinen kunnon koirakansalainen myös luonteeltaan. Lisäksi sujuvalla yhteispelillä saa huimasti paremmin tuotua koiran hyviä puolia ja rodunomaista olemusta esiin. Tämä on korostunut nyt entisestään collien kanssa, joka on ns. vapaasti esitettävän rotu toisin kuin springeri, jota voi nostaa, asetella, venyttää ja kannatella sen verran kuin parhaaksi näkee. Tämä on hieman haastavaa aikaisempaan verrattuna, mutta todella kiehtovaa. Kauniisti rauhallisena mutta tarkkaavaisena hyvässä asennossa seisova collie ei ilmennä ainoastaan ulkomuotoaan, vaan myös luonnettaan, harjoittelun tulosta sekä toimivaa yhteispeliä esittäjän kanssa.

Oivan kanssa meillä on tällä hetkellä eniten harjoiteltavaa siinä, miten se antaa mun tarvittaessa kajota asentoon, sillä vaikka koiran oma asettuminen, paikalla seisomisen osaaminen ja tarkkaavaisuus luovat "pohjan" näyttelyasennolle niin usein on tarpeen kevyesti kannatella päätä hihnan avulla ja siirrellä yksittäisiä raajoja. Tämä ilmeisesti loukkaa hienon herran omanarvontuntoa, ja se helposti tällöim vetää itseään vähän kasaan pakittamalla.


perjantai 13. huhtikuuta 2018

Keväistä colliehuumaa


Vauvan synnyttyä käy helposti niin, että vauvakupla imaisee vallan sisäänsä ja innostus vanhoihin harrastuksiin hiipuu, ainakin joksikin aikaa. Ei ole käsittääkseni myöskään tavatonta, että rakkaat ja aikaisemmin huushollin keskipisteenä olleet koirat alkavat ihan pelkällä olemuksellaan suorastaan ärsyttää hormonihöyryissä, ja munkin on vähän nolona myönnettävä, että näin taisi viime kierroksella vähän Siirin kanssa käydä. Osasin kuitenkin optimistisesti odottaa, että toisen lapsen kohdalla jää kokonaan se suorastaan kaaottinen alkuvaihe ja -myrsky pois, ja näin todella kävikin. En tiedä, johtuuko se tästä, ylimääräistä vireyttä antavista imetyshormoneista, keväästä, yleisestä voimakkaasta kiitollisuuden tunteesta vai kaikista yhdessä, mutta vauvan syntymän myötä olen entistäkin vahvemmin kokenut syvää tyytyväisyyttä ja onnea siitä, että hankin lopultakin sen uuden koiran juuri silloin kuin hankin ja nimenomaan kaikista maailman roduista juuri sileäkarvaisen collien, ja collieista juuri Oivan. Ihan useita kertoja päivässä aivan pysähdyn makustellen ajattelemaan, että ihan mahtavaa, että meillä on Oiva, ja että onneksi se on juuri tuollainen kuin on, oivallinen Oiva! Samalla tuntuu myös kuin olisin jotenkin tullut "kotiin" tietyllä elämän osa-alueella löydettyäni vuosien jälkeen palasen kadonnutta itseäni - aktiivisemman koiraharrastaja-minäni. Mikään tuskin voi olla niin vahvasti mun oma juttuni tässä perheessä kuin koirat, onhan koiraihmisyys niin vahvasti koodattu muhun jo syntymästä (vai kohdusta ;-) lukien. Lisäksi superbonuksena olen löytänyt aivan mahtavasti juuri meidän tarpeisiimme sopivan rodun!





En tiedä katsonko kaikkea nyt vain överipinkkien lasien läpi vai mikä on, mutta jotenkin tuntuu uskomattoman hyvältä miten Oiva on vieläpä koko ajan kypsynyt mielestäni oikeaan suuntaan. Se on vaan jotenkin niin tasaisen reipas, iloinen, aina hyväntuulinen ja varma koira vaikka mörköikä lähestyy, ja pentuna sitä ihmetyttäneet jutut kuten oudot rappuset ja äkilliset kummat äänet tuntuvat niin kaukaisilta. Tässä yhteydessä uskallan jopa lopulta tehdä pienen paljastuksen: Oiva pääsi vuodenvaihteessa pelästymään raketteja. En kehdannut siitä tänne kirjoittaa, sillä minun jos kenen olisi näillä koiravuosilla ja tällä koulutuksella pitänyt kyetä suojelemaan herkässä iässä olevaa pentua moiselta kokemukselta, mutta niin nyt vain kävi. Hieman paukuttelun alkamisen jälkeen, todettuani ettei Oiva reagoi mitenkään ulkoa kuuluviin paukahduksiin, ajattelin että ihan nopeasti käytän koirat viimeisen kerran ulkona oven vieressä. Wrong. Tietysti juuri silloin aivan vierestä sihisi raketti korkeuksiin ja Oiva-parka pelästyi kuollakseen huutaen paniikissa sylissä riuhtoen. Soimasin itseni alimpaan maan rakoon ja pelkäsin aiheuttaneeni sille jonkun pysyvän äänikammon. Kuitenkin tuossa muutama viikko takaperin Oiva oli mukana tivolissa ja siellä uskalsin viimein lopullisesti huoahtaa ja todeta, että taisimme selvitä kertaluonteisella säikähdyksellä. Oiva ei olisi vähempää voinut reagoida kaikkeen siihen ympärillä olevaan musiikin jytkeeseen, räminään ja vilkkuviin valoihin.








Myös leikkihalu on mielestäni kehittynyt todella hienosti. Pikkupentuna Oiva ei vaikuttanut ollenkaan kaikista innokkaimmalta pennulta lelujen kanssa. Toki se tykkäsi leikkiä, mutta sitä sai tosissaan houkutella taistelemaan lelusta ja se ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta lelujen kanniskeluun ellei hetsannut kovasti jollain tosi mieluisalla lelulla. Nykyään se leikkisi veto-heittoleikkiä kanssani missä ja milloin vaan kunnon pk-koiran alkuvoimalla. Lenkeilläkin hömpöttää koko ajan keppien ja käpyjen perässä yrittäen saada mut mukaan leikkimään, tai jos ei onnistu niin sitten muuten vaan kanniskelee niitä. Kutkuttaa ihan odottaa, mitä Oivasta saa harrastuksissa irti leluilla motivoimalla! Nyt leluja tulee käytettyä palkkana toooodella rajoitetusti muuten paitsi luoksetulossa, sillä olemme niin alkeissa vielä tokossa ja Oivan on vielä kovin vaikea keskittyä osaamiensa varsin teknisten juttujen suorittamiseen kuumuessaan leluista.




Myös collien ulkonäöstä on tullut mulle yllättävän tärkeä juttu Oivan muutettua meille. Se ei turkkia lukuunottamatta ollut alunperin kovin tärkeä valintakriteeri, mutta mitä enemmän tuota collikkaa katselen, sitä enemmän nahkojen ulkomuotoon ja olemukseen tykästyn ja myöskin ihan konkreettisesti joka päivä lenkillä ajattelen että voi vitsi tuo eläin on kaunis ja kauniimmasta rodusta en yksinkertaisesti tiedä! Siis rotumääritelmään en juuri tunne, mutta yleisellä tasolla ja tervettä ja tasapainoista rakennetta ajatellen nuo ovat mahtavia. Sen verran tässä katsoin, että rotumääritelmä sanoo yleisvaikutelmasta seuraavaa: "Älykäs,  valpas  ja  toiminnanhaluinen. Erittäin hyvän rakenteensa ansiosta olemukseltaan ryhdikäs, tasapainoinen ja käyttötarkoitukseensa  soveltuva. Rakenne  ilmentää  vahvuutta  ja  toiminnallisuutta,  mutta  koira  ei  saa olla kömpelö eikä millään lailla karkea." Kuvaa kyllä omaa mielikuvaani ja pientä kokemustani rodusta hienosti. Ja tuo turkki, sen kauneus ja helppous, ah. Parhautta. Siitä voisi kirjoittaa ihan oman ylistystekstinsä vuosikymmenien turkkirotuturhauman jäljiltä. :D

Tää keväinen nahkahuuma on mennyt siihen pisteeseen, että haaveilen jo hyvää vauhtia toisesta samanmoisesta. :D Vaikka sen aika toki ei ole vielä ainakaan muutamaan vuoteen. Jotenkin vaan tuntuu jo valmiiksi niin hienolta ajatukselta ja mielikuvalta, että lenkillä noita upeuksia olisi kaksin kappalein. Ja Oiva on niin sosiaalinen koira, että odotan jos se hyvällä tuurilla saisi siitä riekkukaverin. Nyt se tyytyy käyttämään vanhaa Siiri-parkaa yksipuolisesti purulelunaan.





Pikkuhiljaa olemme Oivan kanssa palailleet tässä treenien ja muiden puuhien pariin vauvan opittua nukkumaan paremmin ja paremmin vaunuissa, ja mun alettua ottaa silloin tällöin tunti pari myös omaa aikaa ilman lapsia. Hyvin pitkälti toki tulee treenattua tässä arjen lomassa, esimerkiksi vaunulenkillä saatan pysähtyä kentälle hetkeksi ottamaan seuraamista ja lasten nukkuessa olen opettanut pieniä juttuja sisällä. Eilen vaikkapa sain vihdoin ja viimein aikaiseksi opetettua Oivalle paremman maahanmenon etujalat edellä. Käsittämätöntä miten vetkutin tuota, kun Oivahan oppi uuden maahanmenotyylin ja -käskyn yhden koulutussession aikana - sain juuri sopivasti liitettyä käskyn ennen kuin vauva heräsi. ;-) Oli mieletön tunne, kun se hetkessä lätsähteli maahan supernopeasti kerta toisensa jälkeen. Tänään on palauteltu mieliin seisomista ensi viikon näyttelyä ajatellen.







Fiilis on jotenkin näissä treeneissäkin ollut tosiaan ihan mahtava, ja todella toivon, että tämä kestää. Jo ennen vauvan syntymää pohdin nimittäin paljon sitä, että Oivan harrastuksissa mikään, ei mikään kertakaikkiaan ole niin tärkeää kuin harrastuksiin käytetyn ajan laatu. Ja laadulla en nyt tarkoita hienoja tuloksia kisoissa ja koiran nimen eteen liitettäviä rimpsuja, vaan sitä, että molemmilla on mahdollisimman tasaisen hyvä, innostunut ja iloinen fiilis harrastaessa niin paljon ja usein kuin mahdollista. Se on kaiken lähtökohta, keskipiste ja ylivoimainen ykköstavoite, kaikki muu on silkkaa plussaa. Mikään ei kertakaikkiaan ole mitään hyvän fiiliksen rinnalla. Nyt kun mietin arkeani ja prioriteettejani ja vertaan niitä aikaisemman aktiivikoiraharrastusaikani vastaaviin, niin muutos on valtava. Puhdas oma aika on todella kortilla ja yksikään lapsivapaa tunti, saatika joku säännöllisesti toistuva treenitunti jossain ei todellakaan ole mikään ihan "piece of cake" ja vaatii järjestelyä, kompromisseja ja miehen venymistä. Lisäksi se aika on usein pois lasten kanssa vietetystä arvokkaasta ja ihanasta ajasta ja todellakin haluan, että se oma aika on sen arvoista. Minä en missään nimessä halua, että se aika on hampaiden kiristelyä, hinkuttamista, täyttymättömiä tavoitteita, kiroamista, harmittelua, koiran puutteiden jatkuvaa etsimistä ja ruotimista tai yhtään mitään negatiivista mikäli suinkin mahdollista. Mistään koiraihmisten hiekkalaatikkotappeluista ja -kyräilyistä en edes aloita; muistikuvat niistä ovat jo niin kaukaisia enkä halua edes tietää, saati ymmärtää, ne menevät niin yli kaiken ymmärryksen. Miksi joku haluaisi jotain negatiivista, jos sen ajan voisi viettää yhtään iloisemmin? Mulla ei kertakaikkiaan ole varaa tuhlata omaa harrastusaikaani enää mihinkään negatiiviseen.


Jos mietin mihin esimerkiksi Siirin tokoura aikanaan loppui, niin juurikin tuohon negatiivisuuteen. Siirillä olisi ollut koirana kaikki edellytykset TVA-arvoon, mutta oli vain niin paljon rennompaa lopulta lähteä kävelemään metsään tai viettää kesäpäivää rannalla kuin hinkuttaa jotain tokoa ja harmitella kun nyt ei onnistunut tuo ja tällä kertaa tämä vaikka hinkutettiin sitä hampaat irvessä tunti ja ei niistä kisoistakaan varmaan mitään tule. En tarkoita, etteikö nyt saisi tavoitteita olla, toki saa - antavathan ne tavoitteet osaltaan niitä huippufiiliksiä. Haluan vain, että asenne ja fiilis kaikessa harrastamisessa olisi niin positiivinen ja iloinen kuin se ikinä, koskaan voi olla. Sitä, ettei takerruta liikaa virheisiin ja koiran puutteisiin, sitä että epäonnistumisissa nollataan ja ylitetään tilanne mahdollisimman nopeasti, sitä ettei treenata eikä varsinkaan hinkuteta vaikeaa juttua huonolla fiiliksellä, sitä että iloitaan jokaisesta pienestäkin onnistumisesta, sitä että leikitään ja pidetään hauskaa, sitä että nähdään koko ajan vahvana kokonaiskuva ja annetaan nousta sen yksittäisten pienten harmitusten ylle. Sitä, että se harrastamisen ja yhdessä touhuamisen positiivisuus ja iloisuus on kaikista tavoitteista siellä ylimpänä ja ykkösenä, ohi kaikkien suorittamisen tasoon ja kilpailuihin liittyvien.




tiistai 27. maaliskuuta 2018

Vauvakuplasta, päivää!

Kuten olette voineet arvata, perheemme on kasvanut odotetusti neljännellä vähäkarvaisemmalla jäsenellä. Tarkemmin ilmaistuna 10.3. meille syntyi poika, ja nyt hän on 2,5 viikon ikäinen. <3

Oiva oli oikea piristysruiske raskauden viimeisinä pitkäveteisinä päivinä, jolloin aika tuntui muutoin pysähtyvän yhdistettynä nuutuneeseen väsyneisyyteen ja innostumattomuuten. Saatiinhan poikaa odottaakin 1,5 viikkoa yli lasketun ajan - sen verran, että saatiin kuin saatiinkin Oivan junnukurssi pakettiin. :D Viimeisinä viikkoina otettiin myös sosiaalistamisessa pieni loppukiri herkimmällä 2-4 kuukauden kaudella, ja Oiva oli mukana mm. lasten talviriehassa, markkinoilla, Hyvinkään keskustan parkkihallissa ja kauppakeskuksessa... Sen verran hienosti se on kaikkeen tottunut, että nyt voi hyvillä mielin ottaa rauhallisesti eri paikoissa kulkemisen suhteen. :-)

Nyt isyysloman aikana olen antanut itseni nauttia vauvan kanssa pesimisestä ja kotoilusta. Ajatukset ovat luonnollisestikin siirtyneet intensiivisestä koiranpennun kasvattamisesta tähän uuteen pentuun ja niinpä esimerkiksi kunnon koulutussessiot ovat odotetusti jääneet hetkeksi pois. Koirien ulkoiluttamisesta en kuitenkaan ole tinkinyt, vaan ensimmäisen viikon jälkeen ollaan joka päivä suunnattu Oivan kanssa ulkoilemaan pissalenkkien lisäksi vähintään tunniksi. Vauvakin kulkee jo täysillä mukana vaunuissa. Namit ja lelut kulkevat myös aina mukana ja pientä arkitottelevaisuutta otetaan aina muita koiria kohdatessa. Oivan tekisi edelleen niin mieli hömpsöttää vastaantulijoiden suuntaan muuten.

Kaikkiaan kuluneet viikot ovat olleet ihan älyttömän seesteisiä verrattuna esikoisen alkuaikoihin, sillä homma on niin tuttua ja kaikki tarpeeton stressaaminen on jäänyt miltei täysin pois. Päällimmäisenä on syvä kiitollisuuden tunne tästä meidän perheestä - mukaanlukien Oiva! Tämä elämänmuutos on ollut todellinen koetinkivi sille oliko Oivan hankinta syksyllä fiksu veto ja onko se sopiva rodultaan ja yksilöllisiltä ominaisuuksiltaan meidän tilanteeseemme, ja täytyy sanoa, etten tällä hetkellä juuri tyytyväisempi voisi olla! <3 Se ei oikeastaan paremmin olisi voinut ottaa vastaan tätä uutta arkea, vaan on ollut oma tasapainoinen, iloinen ja on-off-napiltaan täydellinen itsensä. Vauvan Oiva selvästi tunnisti ihmiseksi yrittäen ensinäkemällä tapansa mukaisesti pussata sen läpikotaisin, mutta sen jälkeen ei ole juuri osoittanut kiinnostusta ja ollaan hyvin rauhallisin mielin vietetty aikaa koko perhe täällä yhtenäisessä alakerrassa yhdessä "köntässä". Jaksan myös aina ihmetellä miten tyynesti Oiva suhtautuu tuohon uhmaikäiseen esikoiseemme, joka vähän väliä yrittää uhmata ehdottomia kieltojani kiusata koiria mm. yrittämällä ajaa niitä erilaisten työnnettävien esineiden kanssa. Ja mitä tahansa se tekeekin, kuten vaikka paiskoo kattiloita alas, niin Oiva vaan vähän nostelee kulmiaan; "jaahas, tämmöistä tänään".

Toisaalta vaikka sisällä Oiva on seesteisen helppo koira, niin se on aina valmiina yhteisiin tuokioihin ja ulkoiluun ja ulkona ihana, tasapainoinen ilopilleri. Se kulkee lenkit iloisesti vetämättä häntä tasaisesti liehuen. Mitä nyt höntsää ja hömpöttää vastaantulijoille, mutta täytyyhän sitä särmääkin olla. Ja aina sille jutellessani on täysillä valmiina yhteiseen tekemiseen. Ihan mahtava perhekoira ja jokapäiväisen arjen puuhakaveri. <3

Katsotaan tässä, kun alun pesimisvaihe menee ohi ja alan taas kaipaamaan vaunulenkkien lisäksi varsinaista omaa aikaa, niin yhteiset kunnon puuhatuokiot kaksin Oivan kanssa ovat varmasti siellä kärkisijoilla. Pentunäyttelyyn ollaan ensi kuuksi ilmoittauduttu.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Oppitunteja collien kouluttamisesta

Olen täällä tähän asti puhunut Oivan kouluttamisesta lähes pelkästään positiiviseen sävyyn, mutta viime viikkojen oppituntien myötä mulla alkaa olla jonkinlaista käytännön käryä collien kouluttamisen haasteista. Colliet ovat ihan yleisestikin tunnettuja herkkinä, älykkäinä ja omanarvontuntoisina koirina, mikä asettaa ihan omat vaatimuksensa kouluttajalle ja koulutusmetodeille. Mikäli ei kouluttajalta itseltään löydy kärsivällisyyttä, herkkyyttä ja tiedostavuutta omalle toiminnalleen, menee touhu helposti pään hakkaamiseksi seinään ongelmien ilmaantuessa.

Palkitsemiseen perustuvassa koulutuksessa on monia periaatteita, jotka voivat olla varsinkin juuri tällaisella koiralla ratkaisevan tärkeitä homman toimivuudelle, ja yksi näistä on riittävän alhainen vaatimustaso. Rupesin jossain vaiheessa ihmettelemään, kun Oivan seuraaminen ja sivulletulotyöskentely alkoivat välillä hajoamaan ihan kokonaan lähes häiriöttömässäkin ympäristössä. Kun käskyt aikoivat kajahdella ilmoille niin siitä saattoi tulla täydellinen pentukurssien mallioppilaan vastakohta, ja oikein mikään käsky tai tekemiseni ei saanut siinä mitään vastakaikua. Pää vaan kääntyili kuin väkkärä joka ikisen pienenkin häiriön suuntaan oikein korostetusti. Sitten tajusin, että tämä juonsi muutamiin Oivalle liian vaativiin häiriötilanteisiin, joissa se ei ollut pystynyt keskittymään käskyjen noudattamiseen ja olin sitten vielä paineistanut sitä lisää hokemalla turhaan käskyä uudestaan ja uudestaan pilaten harjoituksen. No, Oiva oli sitten välittömästi liittänyt tämän saman mielentilan ja väärän toiminnan seuraamis- ja sivulletulokäskyihin, kun niitä oli siinä hankalassa tilanteessa aivan turhaan hyvän aikaa hoettu. Kuten olen monesti todennut, nämä oppivat niin perkuleen nopeasti - niin hyvässä kuin pahassa!

Vaati palaamista helppoihin harjoituksiin ja paljon toistoja että sain tilanteen nollattua, joten todellakin saa olla tarkkana ettei vaadi Oivalta liikaa liian vaikeissa tilanteissa ja ymmärtää lopettaa heti jankkaamisen kun huomaa, että mielentila on täysin väärä eikä koira yksinkertaisesti selviä vaatimustasosta. Aivan vihoviimeinen mitä Oivan kanssa tällaisessa tilanteessa voi tehdä, on yrittää vanhakantaisest "vaatia" sitä tottelemaan. Parasta lienee usein vain lopettaa siihen paikkaan, etenkin kun en ole mikään viilipytty tempperamentiltani ja vaikken ulospäin sitä suoraan näytäkään niin herkkä koira sen kyllä epäilemättä havaitsee ja paineistuu siitä vaan entisestään. Koiran mielentilaa voi koittaa toki joskus hetikin ohjata oikeaan suuntaan helpottamalla harjoitusta riittävästi, ja usein pentukurssilla opittu omaehtoisesta kontaktista palkkaus on ihan paras nollaus tällaisiin. Ylipäätään on hyvä muistutella itseä siitä, että mikään tämän vuoden "harrastustavoitteista" ei ole yhtä tärkeä kuin oikea mielentilan liittäminen yhdessätekemiseen! Mikäli joskus kilpailemme jossain lajissa, niin se ei joka tapauksessa mitä todennäköisimmin tule tapahtumaan vielä muutamaan vuoteen (poislukien näyttelyt), joten on aivan se ja sama kuinka vaativan tason "temppuja" se oppii ensimmäisen vuoden aikana tekemään (esim. oppiiko se seuraamaan alokasluokan tasoisen pätkän vs. muutamia askeleita häiriöissä). Kunhan jotain tehdään, ja hyvällä mielellä.


Uutena "temppuna" aloin kouluttaa noutoa, sillä ajattelin, että se on mainiota ja vähän erilaista aktiviteettia Oivalle sisätiloissa opettaen sille enemmän oma-aloitteista, musta osittain poispäin suuntautuvaa toimintaa kuin muut temppuilumme. Shaping on musta tällaisen herkän, ei "noutajatyyppisen" koiran kanssa ainoa oikea tie opettaa nouto, sillä voin vain kuvitella, miten sydänjuuriaan myöten Oiva loukkaantuisi, jos yrittäisin työntää sen suuhun jotain kapulaa. Hyvää harjoitusta olen tässäkin kouluttamiseen saanut, sillä Oivalla ei ole lainkaan luontaista kiinnostusta tarttua moisiin ääritylsiin, paikalla oleviin esineisiin ja kriteeriä sai varsinkin tarttumisvaiheessa nostaa todella vähän kerrallaan. Tyyliin kosketus -> etuhampailla koskeminen -> suun avaaminen pikkuhiljaa suuremmaksi jne. Heti jos ahnehti, kiinnostus kapulaan sammui ja Oiva alkoi tarjota kaikkea muuta tilalle. Tällä hetkellä tehdään nosto- ja pitoharjoituksia. Edelleen kapula itsessään ei ole Oivasta selvästikään yhtään mielenkiintoinen, joten tarkkana saa olla ettei taas töpeksi hommaa liian suurilla vaatimuksilla. Esimerkiksi sivulletulon liittäminen osoittautui tässä vaiheessa vielä aivan kohtuuttomaksi vaatimukseksi, kun pitovarmuus kapulasta on niin heppoinen.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Juniori-iässä

Vähiin käy ennen kuin loppuu: rv 38 poks! Mutta sehän ei tahtia haittaa kun oireita ei olennaisesti ole enempää kuin 2-alkuisilla viikoilla, mm. kaikki kivut loistavat yhä poissaolollaan, tämähän on yhä ihan parasta koirailuaikaa. :-D Pienellä riskillä ilmoitin kyllä Oivan vielä eilen alkaneelle junnukurssille, kun viimeinen kerta menee jo yli lasketun ajan, hehee. Mutta tälle karvattomalle pennulle on "tilaus" vasta silloin kun esikoisellakin meni 1,5 viikkoa yli lasketun ajan. Saapi nähdä mitä mahakaveri itse päättää.

Naurettavan vähän kuvia tullut otettua. Tämä ehkä havainnollistaa sitä,
että Oiva, 15 viikkoa, alkaa jo paitsi junnuikäinen, myös juniorikokoa. Sehän
ei toki poista läheisyyden tarvetta nukkuessa. :D

Tämä junnukurssi jatkaa siitä mihin pentukurssi jäi, ja viime aikojen tokoharjoituksiimme nähden harjoitukset ovat aika helppoja. Uskon kuitenkin, että tuollainen säännöllinen hallitreeni häiriöissä tässä iässä luo erinomaista pohjaa mahdollisten tulevaisuuden ohjattujen treenien työmoraalille, ja samalla olemme saaneet ihan käyttökelpoisia työkaluja sen astetta haastavamman arkilenkkikäytöksen hallintaan. Nyt kävi ilmi myös, että Oivan näennäisen rauhallisuuden viitta on pikkuhiljaa jäämässä junnuiän varjoihin, ja uudeksi haasteeksi on tullut rauhoittuneen mielentilan löytäminen tauoilla (joita junnukurssillakin tottakai on paljon). Se jäi nyt helposti kuin vietereillä piippaamaan odottaen, että pääsisi joko jatkamaan treeniä tai muiden koirien kanssa leikkimään. Sai ihan keskittyä, että vahvisti tauoilla oikeaa, rauhallista mielentilaa.

Itse treenihetkiin keskittyminen on kurssilla edelleen kuitenkin yhtä priimaa kuin aikaisemminkin. Pentukurssiin nähden uutena juttuna oli mm. sivulletulo, ja sehän on ihan meidän bravuuri. Sitten taas tajusin, että maahanmenoa en ole opettanut ihan niin fiksusti kuin olisi kilpailemisen kannalta optimaalista, sillä Oiva on oppinut laittamaan takajalat, ei etujalat ensin maahan mennessään. Täytyy miettiä, jaksaako tuota kurssin opeilla lähteä uudelleen hiulaamaan. Paikallaolo on aika alkeissa vielä, ja siinä Oiva ei kauheasti kestänyt lähellä olevaa häiriöitä. Mutta eipä oikein olla sitä häiriöissä harjoiteltukaan.

Vaikka Oiva keskittyykin upeasti tuollaisessa hallitreenitilanteessa, niin täytyy muistaa, että se on tietyllä tapaa varsin muuttumaton, tuttu ja helppo tilanne verrattuna paikkaan, jossa häiriöitä koko ajan tulee ja menee. Varsinkin tuonrotuiselle, joka huolellisesti - sekä hyvässä että pahassa - tarkkailee ympäristöään ja siinä tapahtuvia muutoksia kaikilla aisteillaan. Onneksi meillä on tässä ihan muutamien satojen metrien päässä parkkipaikkoja, joilla on jatkuvaa trafiikkia, ja niillä olemme käyneet treenaamassa pientä tokojuttua. Hienosti Oiva on sisäistänyt perusasennon säilyttämisen ja takapäätyöskentelyn idean ympäristöstä riippumatta, ja myös n. 5-10 askeleen seuraaminen noissa häiriöissä alkaa sujua.



Ai niin, sisäsiisteydessä on n. viikko sitten - 3,5 kk iässä - tapahtunut joku iso oivallus. Oivahan on sen suhteen kyllä ollut tosi helppo ihan tänne tulosta saakka, sillä se oli ilmeisesti jo kasvattajalla oppinut osittain sisäsiistiksi saadessaan touhuta paljon vapaana asunnossa ja teki alusta pitäen pissoja sisällä lähes pelkästään sanomalehdille. Kakkoja ei ole tullut sisälle pitkään aikaan. Ja aina kun on viety ulos, se on käytännössä tehnyt sinne ainakin pikku lirut. Kuitenkin pitkään Oiva ajatteli, että on täysin ok käydä liruttelemassa sinne sanomalehdelle vähän kerrallaan vaikka tunnin välein ihan "huvikseen", mutta viikko sitten tämä loppui kuin seinään. Viikon ajan se on pissannut lehdelle ainoastaan öisin, jolloin pidätysaika on vielä tuon ikäiselle aika kohtuuton (n. 9 t). Tosin on kuivia öitäkin ollut silloin tällöin, riippuu ilmeisesti siitä herääkö se enempi touhuilemaan. Ihanaa, kun alkaa olla tuo asia pitkälti hoidossa ennen vauvan syntymää, eikä tarvitse enää 1-2 t välein päästää ulos.

Kaikkiaan tässä yhteydessä voisi yhteenvetona todeta, että eiköhän meillä ala ihan pentupentuaika olla muisto vain, ja tilalle on tullut juniori. Kokonaisuutena olen todella tyytyväinen, miten Oiva sen kriittisimmän sosiaalistamisajan aikana muokkaantui mielestäni vain hyvään suuntaan. Hirvittävän avoin ja reipas se on ollut koko ajan "yleisessä hälinässä" ja kuten moneen kertaan todettua, se rakastaa ihmisiä ja koiria. Vaikka se ei ehkä se rämäpäisin pentu ole ollut esim. kummallisissa portaissa, hisseissä ja vastaavissa "oudoissa tiloissa" niin kaikkeen se on ollut varsin helppo totuttaa ihan vaan menemällä eri paikkoihin ilman mitään työläitä siedättämisiä. Työskentelymotivaattoritkin, sekä taisteluhalu että ahneus ovat vahvistuneet koko ajan (tuo ahneus on ehkä jo vähän rasittavaakin välillä :D) ja halu yhteistyöhön on koko ajan ollut vahva. Tullessaan meille se vaikutti tosi rauhalliselta, mutta osittain se oli vähän silmänlumetta: mulla ei ollut enää mitään käsitystä, kuinka paljon luovutusikäiset pennut nukkuvat enkä vielä tiennyt miten ja mistä kaikesta Oiva syttyy erityisesti. Nykyään Oiva saattaa nukkua päivisin enää muutamia tunteja, mutta onneksi se ei sellainen rasittava jokapaikan häsääjä ja laumansa iholle jatkuvaan työntyvä ole edelleenkään. Sen sijaan se puuhastelee tasaiseen tahtiin kaikkea "pikkukivaa", tarkkailee ja on valmiina, jos on tiedossa jotain tosiäksöniä (kuten koulutusta, ulosmenoa tai leikkiä). Hepulihetkensäkin sillä on iltaisin. Yksinolo on täydellisen ongelmatonta: se ei ole ikinä tehnyt mitään suurempia tuhoja eikä tietääkseni äännellyt, vaikka saattaa kyllä jotain puuhastella (esim. levittää kengät pitkin asuntoa). Just täydellinen arjen kaveri mun makuun.

"Pikkupuuhastelua" havainnollistettuna.
Oiva on kaikki nämä ite kuskannut matolle ja
leikkii ja maistelee, muttei tuhoa mitään käyttö-
kelvottomaksi.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Tallustelun iloa



Siirin vanhassa blogissa viimeiset vuodet pääasiallinen sisältö oli "kävimpäs tuossa koiran kanssa metsälenkillä" ja siihen oheen lätkäisty järkkärillä otettuja kuvia. Sille oli kaksi syytä: a) mä elin puhdasta kotikoiran omistajan arkea sen kanssa monta vuotta b) lenkkeily luonnossa oli ja on edelleen mulle ylivoimaisesti rakkain ja tärkein yksittäinen ajanviettotapa koiran kanssa. Vaikka harrastusinnostukset tässä luonnollisesti heräilevät ja välillä suorastaan laukkaavat vinhasti pennun ja nuoren koiran kanssa, niin Oivankaan suhteen ei pidä unohtaa, että se on ylivoimaisen ensisijaisesti hankittu mukavaksi perhekoiraksi ja aktiiviseksi lenkkiseuralaiseksi, vasta sitten harrastuskaveriksi. Vaikka olen joskus ollut hyvinkin aktiivinen koiraharrastaja, niin ei mahda mitään; kyllä ne vaan kiireettömät pitkät metsäretket työviikon päätteeksi kutkuttelevat ja huhuilevat mun nimeä niin paljon enemmän kuin aikasyöppö istuskelu jännittäen jossain pölyisen (tai vähemmän pölyisen) kehän tai kisakentän laidalla odottaen jotain lyhyeen hetkeen nivoutuvaa tuomiota. Ei tämä tarkoita etten kilpailumielessä tulisi Oivan kanssa koskaan harrastamaan, mutta sellaisena kilpailukalenteria silmät kiihkosta kiiluen selaavana kisa- tai näyttelyhulluna mun on yhä itseäni tosi vaikea nähdä. Sellainenkin olen joskus kauan sitten ollut, mutta en ole enää ollenkaan samanlainen ihminen saatika samanlainen prioriteeteiltäni kuin silloin.




Ja kylläpä onkin nyt sitten mukavaa, kun Oivasta alkaa pikkuhiljaa lenkkiseuraakin saada kun hihnakävelyihin totutteleva pikku pentupalleroinen on enää muisto vain. Tietenkään ei mitään tiukkaa kilometrien nielentää vielä harrasteta, eikä huolta, enhän mä tämänhetkisessä olomuodossa tunninkaan aikana montaa kilometriä edes etene. :-D Ja ai että Oiva onkin oivallinen lähiömetsien valloittaja! Sen luoksetulo alkaa olla niin varma, että olen pitänyt sitä kävely- ja autoteiden ulkopuolella tampatuilla kävelypoluilla lähes jatkuvasti vapaana. Hihnassakin huomion kerjääminen vastaantulijoilta on vähenemään päin, sillä tajusin, että pentukurssilla ahkerasti harjoiteltu luopumiskäsky toimii siinä tosi hyvin! Mä en täysin osta tätä pehmeiden koulutusmetodien trendien ajatusta, että koiraa ei kielletä perinteisessä mielessä lainkaan rangaistuksen tai toiminnan estämisen uhalla, vaan kaikki toiminnan keskeyttämiset tapahtuisivat sen sijaan tällaisen makupaloilla opetetun "luopumistempun" kautta. Tässä se nyt kuitenkin tuntuisi toimivan oikein hyvin.




Täytyy kyllä sanoa, että tekee vaan niin nannaa tämä uusi lenkkeilyttämisen helppous niin monet vuodet Siirin kanssa päätäni seinään hakanneena ja sitä visusti lähiöissä hihnassa lenkkeilyttäneenä. Toki olen tykännyt sen kanssa käydä paljon ihan umpikorvessa retkeilemässä auton avustukselle, mutta lähiö on kuitenkin sitä aivan jatkuvaa arkea meille aamusta iltaan. Ja sellaisena tulee pysymään, sillä olemme aivan ehdottomia siinä, että täysin maalle emme koskaan halua muuttaa - taajama on meille koirien lenkkeilyttämistä lukuunottamatta niin kaikin tavoin mieluisampi ja parempi vaihtoehto. Toisaalta varmasti tulen Siirin jälkeen jollain kierolla tavalla kaipaamaan sitä alkuvoimaista riemua, menoa ja riehaa hajujen perässä, mutta järki sanoo, että seuraavilla koirillani tuollainen riistavietti on turhaa ja kaikille ennen kaikkea vain turhauttavaa.




Ihanien talvikävelyiden lisäksi emme nyt olekaan Oivan kanssa viikkoon mitään järin ihmeellistä tehneet. Seuraamiskäskyyn on yhdistetty pysähtyminen perusasentoon muutaman askeleen jälkeen, ja lisäksi seuraamista on vähän yleistetty, muun muassa tänään lähikaupan oven vieressä vilkkaimpaan aikaan. Hienosti Oiva keskittyi muuten, mutta muutamaa askelta pidempään ei katsekontakti vielä pidä jos häiriöitä koko ajan tulee ja menee. No, eipä askelia olla vielä sisälläkään ahnehdittu paljon sen enempää. Maahanmenoon on lisätty vähän etäisyyttä ja kestoa.

Seuraavaksi projektiksi voisi ottaa näyttelyseisomisen, se on vähän jäänyt ja valitettavasti sen kuvista huomaa. Jos intoa piisaa (kuten hikke-Oivalla aina piisaa), niin tottelevaisuutta ajatellen voisi jotain kosketusalustatreeniä tai vaikka noudon alkeita miettiä, sillä vihdoin sain kahlailtua läpi uudet tokosäännöt ja voi jösses, kylläpä on tasattu luokkien välisiä kuiluja! Ruutu jo avoimessa, herramunjee. Sosiaalistamisesta on vähän mennyt multa suurin innostus, sillä Oiva on niin hyvin sosiaalistunut Riksuun etten keksi täältä mitään uutta tai ihmeellistä ihmeteltävää enää. :-D Niihin jännittävimmiksi todettuihinkin juttuihinkin, kuten outoihin rappuihin ilmastointilaitteiden huristessa se näyttää sosiaalistuneen. Ja kaikki ihmishälinä on tuntunut olevan niin business as usual koko ajan, ettei kauppakeskusmatkailu oikein saa syttymään. Koirakisahälinä on vielä kokematta, mutta näillä pohjin kelpaa odotella sinne rokotusten voimassaoloon asti.